Mummut

Meillä piti olla eilen hautajaiset. Jo kesällä oli päätetty, että kaksi lauman vanhinta rouvaa pääsevät vihreämmille laitumille ennen talvea. Molemmilla on jos jonkinlaista kreppaa ja vaivaa, mutta erityisen kipeitä mummut eivät ole olleet. Tai ainakin molemmat ovat kulkeneet pitkin puskia lauman mukana. Hitaammin tietysti, mutta ovat kuitenkin pysyneet matkassa mukana. Muorien entinen omistaja päätti kuitenkin (onnekseni) ottaa rouvat hoitoonsa omaan, ihanaan, lämmitettyyn talliinsa.

Pulla ja Whitey pääsivät siis takaisin kunnostettuun lapsuudenkotiinsa. Kuinka moni ihminen pääsee elämänsä viimeisiksi ajoiksi tuttuun ja turvalliseen paikkaan? Ei sillä, harvalla, ihmisen kanssa elävällä eläimelläkään on yhtä hyvä onni. En sano, etteikö lemmikeillä olisi asiat hyvin, mutta nyt, kun touhuan enemmän tuotantoeläinten kanssa, on pakko ihmetellä sitä, miten erilaista elämä on lihantuottajana.

Lemmikin lopettaminen on mahdollista monin keinoin, mutta tuotantoeläimen kanssa, vaikka eläin olisi miten rakas, on tilanne aivan toinen. Lemmikille saa vaikka arkun ja hautapaikan, mutta tuotantoeläintä et saa humaanisti hengiltä edes rahalla. Mielestäni, kun eläin uhraa elämänsä ihmisen eteen, sekä yksilön elämän että kuoleman tulisi olla niin stressitöntä kuin mahdollista. Ja koska eläin antaa meille elämänsä, se tulisi hyödyntää kokonaan, kaikin tavoin ja kunnioittaen.

Hyödyntämistehokkuudessa on eroja eläinlajista riippuen, mutta kunnioitusta tarvitaan kaikkialle lisää, niin alkutuotantoon, teurastamoille kuin valmiita tuotteita hyödyntäviin talouksiinkin. Siis jokaiseen eläintuotteita käyttävään kotiin. Yritän osaltani tehdä parhaani tämän asian parantamiseksi, sillä vasta nyt olen todella sisäistänyt, että jokainen lihapaketti on joskus ollut osa jonkun jälkeläistä.

Yritän opettaa ainakin omat jälkeläiseni kunnoittamaan elettyä elämää, niin ihmisten kuin eläintenkin. Pituudesta riippumatta.

Heitän näin omat jäähyväiseni katraani kantaemoille. Molempien tyttäret jäävät meille sukua jatkamaan ja varmasti käyn mummuja katsomassa. Mummut opettivat minulle paljon, lähes kaiken, mitä lampaista tiedän. Ja se alkaa olla jo aika paljon se.

Symbioosi

Kävin, varovaisuutta noudattaen tietysti, katsomassa lampaitani pitkästä aikaa. Meidän elukat ulkoilevat ympäri vuoden oman aikataulunsa mukaan. Niitä ei pidättele kuin järkyttävä kaatosade ja silloinkin muutama villapallo heiluu järjen vastaisesti ulkotarhassa.

Taloutemme ihmisjäsenillä on sama meininki. Kaikki ovat mieluummin ulkona kuin sisätiloissa, joten voitte kuvitella, miten ahdistavaa on, kun en oikeasti voi touhuta pihalla. Korjattu käsi ei kestä mitään täräyksiä seuraavaan kahdeksaan viikkoon ja näillä keleillä todennäköisesti liukastun joko pudonneisiin lehtiin tai sohjoon.

Lampaita katsellessani kiinnitin pitkästä aikaa huomiota lampaiden ja pikkulintujen symbioosiin. Lampaiden villoihin tarttuu milloin mitäkin herkkuja, joten liikkuva elukka on kävelevä buffetpöytä monille pikkusirkuttajille. Koska tuotantoeläinten ulkoilu on tehotuotannon myötä vähentynyt, eikä viljojakaan enää säilytetä hatarissa rakennuksissa, ovat monet lintulajimme taantuneet elinympäristön muutoksen vuoksi.

Myös lapseni elinympäristö muuttui leikkausten vuoksi. En voi pitää vauvaa sylissä, koska käteni ei sitä kestä. Lapsen ja äidin symbioosi on yhtä herkkä kuin karjan ja lintujenkin. Linnut löytävät kesäisin muutakin evästä, mutta talven tullen palaavat syömään sinne, missä ruokaa on varmasti. Lapseni kasvaa nyt muualla, mutta takuuvarmasti saan hänet takaisin syliini, vaikken siihen juuri nyt meinaa uskoakaan. 

Ruumis

Parikuisen vauvan äitinä joutuu toteamaan, että normaali vuorokausirytmi on aivan mitä sattuu. Kävin juuri eilisessä iltasuihkussa ja näin itseni peilistä. Täysin julkaisukelvotonta kuvamateriaalia, mutta maailmalle voin kirjallisesti ihmetellä, miten käsittämätön koneisto ihmisruumis onkaan.

Tämäkin ruumis on ollut viimeisen kolmen vuoden aikana leikkauspöydällä seitsemän kertaa, raskaana kolmasti, synnyttänyt kahdesti ja pyörätuoliin sidottunakin jonkin aikaa. Arpia on arpien päällä, ommeltuja ja ompelemattomia. Mutta silti tämä ruumis seisoo kahdella jalalla ja lähes ryhdikkäänä. Ryhtikin tästä suoristuu, kunhan vajaan viikon takainen arpi lonkassa paranee. Siitä raavittiin käteen varaosamateriaalia, jotta tähänkin ruumiiseen saataisiin vakiomäärä toimintakuntoisia raajoja.

Pikkusiskoa odottaessani parivuotias isosisko totesi raskausarvistani, että äidin mahassa on hymynaamoja. Onhan se hienoa, että väsynyt ruumiinikin hymyilee elämälle.

Valkoinen valo

Istuskelen kuun valossa ja tuijotan näyttöä. Perheeni, mies ja kaksi pienen pientä prinsessaa nukkuvat vihdoin. Päätin käyttää rauhallisen hetken hyväkseni, juoda kupin kuumaa kaakaota ja fiilistellä loppusyksyn haikeutta. Ja kirjoitella vakuutusyhtiöön lisäselvityksiä sen sadannen kerran tänä vuonna. Yhdellä kädellä.

Syksy on virallisesti ohi, kun laidunkausi päättyy. Huomenna mies vie keväällä syntyneet karitsat teuraaksi ja viikon päästä Hakamaan lammastilan historian toinen erä päätyy asiakkaiden pöytiin ja pakastimiin. Tänä keväänä olin vuoden takaista viisaampi, enkä antanut teurastettaville karitsoille nimiä.

Nimettömyydestä huolimatta jokainen eläin on meillä arvokas yksilö. Tänä vuonna en kuitenkaan pystynyt tutustumaan karitsoihini viime kesän tavoin, sillä lampolan työt ovat olleet muiden harteilla lähes koko vuoden. Tammikuun 24. päivä muuttui perheeni elämä lopullisesti ja vaikka olen kuntoutunut hyvin, on edessä vielä pitkä matka ennen kuin arki on taas jossain määrin normaalia.

Mutta jotain normaalia sentään. Tuvan leivinuunissa kypsyy jääkaapinsiivouslaatikko, jonka resepti on aina erilainen. Tällä kertaa laatikko sisältää kaikkea sitä, mitä yhdellä kädellä (kaksikätisen avustuksella) saa vuokaan ja mitä on unohtunut jääkaappiin kuluvan kuukauden aikana, kun äiti on maannut toipumassa kahdesta leikkauksesta. Kannattaa kokeilla. Resepti onnistuu ilman leikkauksia ja ihan sähköuunissakin.

Ensimmäinen talvipäivä

Kun ihmisen elämässä tuntuu olevan vain epäonnea ja silti onnellisuus on vallitseva mielentila, on aika yrittää jakaa maailmalle niitä kokemuksia, jotka tähän onneen ovat johtaneet.

Eilen satoi kolmas ensilumi Hakamaalle. Kolmas aikanani, tilan historiassa ties kuinka mones. Maisemat ja ihmiset ovat vuosien saatossa muuttuneet, mutta maaseudun hiljaisuus ei ainakaan vielä ole kadonnut minnekään. Ei ainakaan täältä Metsäkulmalta. Ensilumi hiljentää maailman ja rauhoittaa tuskaisenkin mielen.

Tänään on ensimmäinen kivuttomampi päivä. Fyysisesti alan siis jo toipua, mutta henkinen urakka on vasta alkamassa. Tästä syystä haluan jakaa arkeni onnellisuuksia maailmalle, jotta itsekin muistaisin, että elämäni on kaikesta huolimatta aika mahtavaa.