lauantai 23. marraskuuta 2013

Happihyppely

Ilokseni voin todeta, että pääsen ensi viikolla ihmisten ilmoille, kiitos aviomiehen ja lastenvahtien. Siitä onkin jo aikaa, kun olen käynyt jossain muualla kuin sairaalassa tai Prismassa. Ei siinä mitään, molemmat ovat ihan asiallisia paikkoja, mutta vaihtelu kuulemma virkistää.

Onhan sen erikoista päästä pitkästä aikaa oikein pääkaupunkiin, kummastelemaan ison sitin vilinää ja ihmeellisyyksiä. Viimeksi kävin Helsingissä viikkoa ennen kolaria, kun Isosisko leikattiin toisen ja toivottavasti viimeisen kerran. Isosiskon syntymästä asti sitä leikkausta pelättiin ja odotettiin. Pelättiin, koska leikkaus on aina leikkaus ja odotettiin, koska sen jälkeen meillä piti alkaa normaali lapsiperheen arki. Sellainen arki, jossa syödään ilman pelkoa tukehtumisesta ja valvotaan öisinkin vain ihan tavallisten lapsiperheiden tapaan, ei lapsen sängyn reunalla istuen ja hengitystä tarkkaillen.

Kotiuduin leikkauksesta Isosiskon kanssa perjantaina ja torstaina se eräs auto päätyi oman jaappaninkipponi keulaan. Olihan meillä normaalia arkea ihan viisi kokonaista päivää.

Leikkausreissussa oli mukana myös Mummu. Onneksi, sillä matka oli kaiken kaikkiaan raskas. Menomatkalla kerroin junassa Mummulle, että meille on tulossa toinen lapsi. Ei sitä oikein voinut salata, kun oksensin lähes tauotta ja näytin muutenkin niin krapulaiselta, että totuus oli tarua parempi vaihtoehto. Muistan, miten perhevaunussa söimme eväitä ja keskustelimme, että toivottavasti tämä raskaus olisi hieman edellistä ei helpompi. Reilu viikko keskustelun jälkeen istuin ensimmäistä kertaa pyörätuoliin ja aloin harjoitella elämää yhdellä ehjällä raajalla. Onneksi tila ei ollut pysyvä, vaikka aika huonolta aluksi näyttikin.

Nyt lähden reissuun toipilaana, en saattajana. Saan onneksi niitäkin mukaani, sillä yksin olen vielä aika avuton. Pukeminenkin on vaikeaa, kassien kantaminen lähes mahdotonta. Vaikken enää vuosiin olekaan täyttänyt elämääni tavaralla, taidan tällä reissulla panostaa hieman shoppailuun, mutta etenkin tavallisista asioista nauttimiseen. Käyn syömässä, katselen ihmisiä ja yritän keskustella aikuisten ystävien kanssa jostain muusta kuin vammoista, onnettomuudesta tai lampaista. Ja lapsistakin vaan ihan vähän, ettei tule ikävä.

torstai 21. marraskuuta 2013

Sähkökatko

Tuleehan sitä lunta. On sitä jo odotettukin. Isosisko käy aamuisin herättyään tarkastamassa tilanteen, josko vihdoin olisi lunta lumipalloihin, lumikakkuihin ja lumiukkoihin. Ja kun se on puuttunut, on talouspaperi toiminut sopivana korvikkeena. Tuemme muuten kotimaista metsätaloutta. Ihan tiedoksi.

Pihinä ihmisenä lämmitän taloa yleensä leivinuunilla. Peruslämpö tulee oikein mukavasti pellosta, mutta mukavuuslämpöä tuotetaan tulisijoilla, kun polttoainetta kasvaa ihan riesaksi asti pihassa. Mutta kyllä sitä ihminen on orpo ja avuton, kun sähkökatko iskee ja peruslämpö putoaa pois päältä.

Isosiskon ensimmäisenä talvena kärsittiin useasta pitkästä sähkökatkosta. Pisin taisi olla lähemmäs kolme vuorokautta, mikä oli vallan ratkiriemukasta pienen lapsen kanssa. Päädyimme silloin hankkimaan myös aggregaatin, ihan vaan mielenterveyden ylläpitämiseksi.

Aikana ennen aggregaattia pääsin kerran testaamaan omaa maalaiskestävyyttäni, kun sähkökatko iski kauniina joulukuun päivänä. Pakkasta oli kahdenkymmenen asteen tienoilla ja talo alkoi kylmetä yllättävän nopeasti. Kodista oli remontoituna keittiö ja tupa, muu talo oli edelleen rakennustyömaana, eli vain osa eristeistä oli saatu ennen pakkasia seiniin.

Onneksi tuvassa on valtava leivinuuni, mutta puita piti hakea piharakennuksesta, sadan metrin päästä. Lunta oli pyryttänyt niin paljon, että jämsäläiset huopikkaatkin hörppäsivät sitä hieman jokaisella askeleella. Mutta ei siinä ollut vaihtoehtoja. Talo piti saada lämpimäksi, ettei vauva palele.

Silloinen vauva-arki oli muutenkin haastavaa. Ei ainoastaan siksi, että Isosisko oli esikoinen, vaan hänen terveydentilansa vuoksi häntä piti vahtia herkeämättä. Pakkasin vauvan vaunuihin niin pystyasentoon, kuin vain ikinä onnistuin hengitysvaikeuksia ehkäistäkseni, puin miehen pilkkihaalarin ylleni ja lähdin tarpomaan hankeen. Normaalisti puut tuotiin kottikärryllä talolle, mutta tällä kertaa minun piti puskea vaunuja edessäni, joten päätin kehitellä jonkin talviversion puun kuljetukseen.

Kun hangessa rämpiessäni, vaunuja toisella kädellä työntäessäni ja lumikolallista puita vetäessäni tajusin, että tässä elän unelmaani, itkin. Ja ihan oikeasti onnesta.

Kaikesta kamaluudesta huolimatta se hetki jäi mieleeni, kun kuorman kanssa vollotin uuden koiratarhan ja romahtaneen maakellarin välissä auraamattomalla pihatiellä. Miten kummallisena hetkenä todellisuus voikaan iskeä? Miten niitä kummallisia hetkiä voikaan arvostaa? Elämästä pitäisi osata nauttia, myös niinä vaikeampina aikoina, koska juuri silloin elämällä on tapana näyttää, millä oikeasti on merkitystä. Unelmat, toteutuneet ja toteutumattomat, tekevät arjesta elämyksen ja elämyksistä se elämäkin taitaa koostua.

Koiratarha on muuten edelleen pystyssä ja maakellarikin sai uuden tervatun lautavuorauksen ja kauniin, kukkivan katon. Katselen niitä päivittäin ja elän edelleen unelmaani.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Myrsky

Eino-myrsky pyyhki pitkin Suomea ja meilläkin varauduttiin kunnon tuhoihin. Kerrankin kävi säkä ja vaikka muu tienoo oli sähköttä ties miten pitkään, meillä syötiin vain yksi illallinen kynttilän valossa. Metsää kyllä kaatui jonkin verran, mutta onneksi pihapiirin suurin murhe oli talon ison piipun hattu, joka löytyi maanantaiaamuna kukkapenkistä. Vähällä päästiin, mikä kieltämättä tuntuu mukavalta vaihtelulta.

Muistan ikuisesti meidän ensimmäisen myrskyn täällä Hakamaalla. Samana kesänä myöhemmin iski Asta, mutta ennen sitä, heinäkuussa oli pieneksi luokiteltu paikallinen ukkosmyrsky. Se iski todellakin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä kaikkialla oli vettä ja romua ja roskaa lensi ilmassa.

Meillä oli silloin putkimies irroittamassa pattereita, sillä olimme vasta muuttaneet ja remontti oli purkuvaiheessa. Ensimmäiset kesälampaat olivat juuri saapuneet ja pienet pässikaritsat olivat ihmeissään, kun ympärillä rytisi ja paukkui. Mies päätti lähteä ulos kaivamaan (tietysti) rautalapiolla ojia, kun pihatie alkoi uhkaavasti liikkua pihasta kohti alarinteen lampolaa ja pelokkaita pikku-ukkoja, jotka eivät osanneet päättää, oliko sisällä lampolassa vai ulkona tarhassa turvallisempaa.

Täällä ukkonen tuntui jotenkin vallitsevalta ja kaamealta verrattuna kaupungin kerrostalossa koettuihin ukkosmyräköihin. Vähän jopa pelotti, koska talon sähköt olivat karmeassa kunnossa ja koko puutalo tuntui heiluvan jokaisen jyrähdyksen voimasta. Jännitti, iskeekö salama nyt siihen mieheen ja sen lapioon vai taloon. Kaupungissa asuessa ukkonen oli aina kaunista, mutta täällä se tuntui uhkaavalta. Ehkä siksi, että ensimmäistä kertaa koko omaisuus oli kiinni rakennuksissa ja maassa, josta vain me olimme vastuussa. Ja pitihän niitä suojella, vaikka sitten kaivamalla ojia.

Sitten kuului jumalaton pamahdus ja pihakuusikon takaa löi korkea liekki. Näin, että mies lähti juoksemaan savua kohti ja tiesin, että kohta tarvitaan lisäkäsiä ulkona. Liekit löivät jo päätehakkuukypsän kuusikon yli, eikä miestä näkynyt missään. Löin vaahtosammuttimen putkimiehen käteen, käskin suojata taloa ja lähdin ryntäämään kohti kuusikon rajaa.

En todellakaan ole mikään urheilijavartaloinen tai muutenkaan motorisesti lahjakas, mutta silti jollain kumman tavalla pääsin yli metrisistä aidoista käsittämättömän nopeasti yli. Huusin koko matkan miehen nimeä, kunnes salama löi uudelleen. Se, ettei salama lyö kahdesti samaan paikkaan, on muuten paskapuhetta.

Tulin kuusikon rajalle, mutten kuullut kuin oman huutoni ja palavan maan ritinän. Liekit löivät kahta kauheammin, mutta savun keskeltä huomasin, että mieheni juoksee talomme suuntaan ja huutaa minulle. Samassa pamahti ja sukelsin mahalleni mättääseen. Salama oli lyönyt viereeni, metsäautotielle. Kömmin märkänä ja kuraisena ylös ja lähdin juoksemaan pellon toista laitaa taloa kohti. Mies huusi pellon toiselta puolelta soittavansa hätänumeroon, sillä muuntaja oli räjähtänyt.

Hetken kuluttua näin hänen juoksevan takaisin palopaikalle. Pelastuslaitokselta oli soitettu, että isompi muuntaja palaa meidän lähellä ja palokunta on sitä sammuttamassa, koettakaa selvitä. Meidän palon sammutti mies, pieksemällä katkomillaan kuusenoksilla palavaa maata ja muuntajaa. Palokunta tuli kahden tunnin kuluttua toteamaan tilanteen. Putkimies kaipasi hieman kahvia vahvempaa operaation jälkeen ja toivoi, ettei häntä enää jatkossa jätettäisi sammuttimen ja kahden vauhkon koiran kanssa taloa vahtimaan, kun isäntäpari ryntäilee pitkin palavaa metsää villisti huutaen. Sovittiin, että oli viimeinen kerta.

Toivon myös, että oli viimeinen kerta, kun joudun kokemaan, miltä tuntuu menettää puoliso. Tai ainakin toiseksi viimeinen. Hän sen sijaan on joutunut sen jälkeen kokemaan saman tunteen jo kahdesti. Joten eiköhän se jo riitä.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Isänpäivä

Kuka herää ensimmäisenä, ruokkimaan koirat ja lampaat? Hän keittää kahvin, jota ei kuitenkaan ehdi lämpimänä koskaan juomaan. Hän vaihtaa vaipat ja pitää lapsia sylissä samalla, kun yrittää kauhoa omaan suuhunsa aamupalaa. Joskus tulee hetki, yleensä jossain muualla kuin kotona, että kahvikupillisen lisäksi hän saa käteensä aamun lehden, yleensä ei kuitenkaan samana päivänä ilmestynyttä.

Kuka käy kaupassa, laittaa ruokaa, tiskaa? Se sama ihminen harjaa tyttöjen hiukset, koirien turkit ja leikkaa kaikkien kynnet, että olisi siistiä. Jos koti on likainen, hän siivoaa. Imuroi ja kerää lasten kanssa lelut kilpaa lattialta. Pukee barbeja, tekee palapelejä ja lukee kirjaa. Kunnostaa ja korjaa kotia, jotta kaikilla olisi kaikki hyvin. Tekee töitä ja opiskelee, että elämä olisi kaikille mukavampaa.

Kenen omat tavarat ovat sekaisin? Kenen sukkia ja likaisia työvaatteita on pitkin kotia? Sen saman ihmisen, joka tekee koko ajan jotain kaikkien muiden hyväksi, eikä kuitenkaan ehdi tehdä sitä, mitä itse haluaisi. Se sama ihminen kuulee silti päivittäin jäkätystä siitä, että hän sotkee ja sekoittaa.

Ja silti hän jaksaa toivoa, että arki joskus helpottaisi ja voisi tehdä edes yhden päivän sitä, mitä ihan oikeasti itse haluaa. Edes joskus.

Se sama ihminen teki tänään aamutyöt ihan kuten muinakin aamuina. Nyt hän istuu piharakennuksessa hiomassa isosiskolle sänkyä, koska äiti yksikätinen haluaa kaikesta huolimatta sisustaa ja isosiskokin on kasvanut ohi omasta sängystään. Ja silti hän uskoo, että jonain päivänä elämä helpottaa.

Rakkaudella.

lauantai 2. marraskuuta 2013

Herkkuja

Pikkuneiti isosiskon kanssa kehittelimme herkkuevästä, jonka tekemiseen tarvitaan vain yksi aikuisen ja kaksi lapsen kättä. Kokeilkaahan.

Suklaahössöt

3 dl viljahiutaleita (meillä oli kaapissa tattaria ja kauraa)
ainakin 2 dl rusinoita (pitää olla vähän enemmän, että valmiissa tuotoksessa olisi edes se kaksi desiä)
150 g tummaa suklaata
n. 1 dl maitoa
n. 2 rkl inkkarisokeria

Levitä uunipellille leivinpaperi ja mittaa keskelle hiutaleet. Ihan vaan kasalle, pikkuapulainen voi ne siitä levitellä oman makunsa mukaan. Nosta hiutaleet uuniin ja paahda parissa sadassa asteessa muutama minuutti. Ihan vaan sen verran, etteivät kärvenny. Tällä aikaa apulainen voi erotella rusinoita valmiiksi toisistaan, jotta irtorusinat on helpompi tuonnempana lisätä seokseen.

Sulata suklaa kattilan päällä vesihauteessa. Kun suklaa on sulanut, lisää maito ja sokeri. Sekoita tasaiseksi. Lisää paahdetut hiutaleet ja yksittäiset rusina ja sekoita. Levitä takaisin leivinpaperin päälle ohueksi, noin puolen sentin kerrokseksi ja nosta koko komeus jonnekin suojaan jäähtymään. Meillä toimi veranta, eipähän lämmennyt jääkaappi.

Kun levy on jäähtynyt ja jähmettynyt (kovaa siitä ei tule maidon vuoksi), palastele sopiviksi paloiksi ja purkita jääkaappiin. Säilyvyydestä en osaa sanoa, ei ole kauaa päässyt kaapissa koskaan vanhenemaan.

Rusinat voi korvata kuivatuilla karpaloilla tai millä nyt vaan ikinä haluat. Osan hiutaleista voi korvata pellavarouheella tai pähkinöillä, mikäli syöjille kelpaa.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Pelästys

Jotta elämä olisi oikein helppoa, toipumis- ja syyskaaoksen lisäksi perheeseen iski vihainen flunssa. Ainoa toimintakykyinen aikuinen kaatui sänkyyn ja taloutta pyörittivät yksikätinen äiti ja äidin äiti. Eikä isän sairastuminen tietenkään riittänyt, vaan isosisko, omien hankaluuksiensa altistamana, sairastui korvatulehdukseen.

Sairaalan päivystyksessä oli muilla potilailla ihmeteltävää, kun äiti käsi kantositeessä raahasi kuumeista ja kirkuvaa lasta pitkin sairaalan käytäviä. Reissun jälkeen oli jälleen kerran todettava, että onneksi tämä tila ei ole pysyvä ja perheessäkin on normaalisti kaksi aikuista.

Mutta mitäs jos ei olisikaan. Muistan ensimmäisen ajatukseni, kun virkosin romuttuneessa autossa. Tässäkö tämä nyt oli, mietin. Se pelon tunne, että tähän tämä loppuu, oli pysäyttävä. En tuntenut kipua vielä silloin, se tuli vasta myöhemmin. Oli kylmää, aurinko nousi, maailma oli jotenkin pysähtynyt. Auton radio oli päällä, mutta en muista, mikä kappale silloin soi. Musiikkia kuitenkin Radio Rockilta. Vaikka musiikki soi, oli jotenkin uskomattoman hiljaista.

Tänään, käydessäni taas sairaalassa, se kuolemanläheinen tunne palautui ensimmäistä kertaa kolarin jälkeen. Istuin sairaalan aulassa odottamassa kyytiä kotiin, kun ohitseni juoksutettiin miestä teho-osaston sängyssä. Kolme hoitajaa, monta monitoria ja metritolkulla letkuja.

Samassa jamassa olin itsekin. Olin, mutten ole enää. Oli lähellä, ettei elämä päättynyt pikkutielle autonromuun ja oli lähellä, ettei perheestä tullut yhden vanhemman työmaa. Ja taas voin olla aidosti onnellinen.