perjantai 24. lokakuuta 2014

Kuulumisia

Siitä on aika tarkkaan vuosi, kun aloitin henkilökohtaisen mielenvirkeystyöni, siis blogin pitämisen. Paljon on muuttunut vuoden aikaan ja etupäässä siihen suuntaan, mihin olin suunnitellutkin ennen onnettomuutta. Kun päässä on liikaa ajatuksia ja ideoita, niiden toteuttamisyrityksistä alkaa kiire, jota ei oikein osaa edes hallita. Vanhan tekosyyn, kiiren vuoksi, en juuri syksyn aikana ole päässyt kirjoittamaankaan ja se kyllä näkyy liiallisina päiväkirjamerkintöinä päässäni.

Loppukesä oli vauhdikas ja kirosin useammin kuin kerran suomalaisten tapaa sulkea koko maa heinäkuuksi. Mikään ei edennyt, vaikka olisi tarvinnut ja kaikkeen kului kalliita päiviä. Lopputulos on kuitenkin se, että alkavalla viikolla käynnistyy vihdoin lampolan rakentaminen. Tolpat lyötiin maahan pari viikkoa sitten, lainarahat ovat tilillä ja rakentajillakin on joku haju siitä, mitä kummaa tässä ollaankaan tekemässä.

Vuoden aikana olen tutustunut uusiin, ihaniin ihmisiin ja saanut kaksi uutta upeaa yhteistyökumppania, joiden tuotoksista ja taidoista pääsevät nauttimaan kaikki. Tutustuin kahteen paikkakuntalaiseen äiti-ihmiseen perhekahvilassa ja tästä kaikesta on poikinut tilallemme kurssitoimintaa sekä huikeita valokuvia kaikesta ihmeellisestä, mitä meillä tapahtuu. Sanna opettaa Pako arjesta-kursseilla kätten taitoja, jotta kaikki voisivat rentoutua ja nähdä omien käsien valmistavan jotain kaunista ja Miia kuvaa tästä kaikesta meille ikuisia muistoja.

Syyskuussa järjestimme ensimmäisen Kranssikurssin ja innokkaat tekijät antoivat luvan esitellä tuotoksia julkisestikin. Tässä teille syksyisiä tunnelmia ihailtavaksi.


Tästä se alkaa...




Hartaudella ja keskittyen


Mahdollisuuksia on monia




Ennen joulua tehdään vielä havukransseja ja muita koristeita luonnon omista materiaaleista. On aika mahtavaa olla mukana mahdollistamassa aitojen taitojen leviämistä, vaikken koskaan mikään käsityöihminen ole ollutkaan. Silti minusta tuli sellainen.

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Investointituki

Kun kevättalvella päätimme, että lammastouhusta tulee elinkeino ja uusi lampola on saatava, en voinut kuvitellakaan, millaiseen rumbaan joutuisin kohtuullisen mitättömän rakennusprojektini kanssa.

Olen ymmärtänyt, että suomalaiset arvostavat kotimaista ruokaa ja lähituotantoa ja että maatalouden arvostus olisi jopa noussut myös tähän elinkeinoon vaikuttavia päätöksiä suunniteltaessa ja tehtäessä. Olin myös lukenut paljon siitä, miten tiloja kannustetaan monipuolisuuteen, jotta tilat tulisivat toimeen omillaan. "Eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä EU:ssa käy" opettaa muun muassa moni mediaa edustava taho, jotka kilvan ottavat kantaa maaseudun oloihin.

Noh, viisaana olentona laskeskelin tilan kannattavuutta ja tulin siihen tulokseen, että lähden hakemaan projektiin investointitukea. Entisessä elämässä työskentelin yritysten kehittämisasioiden kanssa, joten minulla oli pieni haju siitä, miten investointitukea haettaisiin. Eihän sitä tämän kokoluokan investointiin paljon saisi, mutta pakko se on kokeilla, kun kerran sellaista rahaa jaetaan. Jokainen julkinen euro on kuitenkin vähemmän pankkilainaa.

Järjestin niin, että saimme määräaikaan mennessä rakennuslupahakemuksen sisään, lampolasta piirrustukset, sekä hakupaperit omalta osaltani pakettiin. Kaikkea ei voinutkaan tehdä itse. Tämä selvisi minulle hakuprosessin käynnistyttyä. Rahoittajataholta sain neuvon, että koska näitä investointilaskelmia ei tehdä todellisten kustannusten mukaan vaan "nämä ovat ennalta päätettyjä arvoja", jouduin hakemaan apua neuvontaorganisaatiolta paperit täyttääkseni. Liitteeksi kun tarvitaan nämä "ennalta päätetyt arvot" sisältä kannattavuuslaskelma.

Tuumasta toimeen. Väänsimme pari päivää laskelmia, sillä näissä laskelmissa on tapana laskea lampaan lihalle tietty hinta huolimatta siitä, miten eläimet kasvatetaan. Ainoastaan luomusta voi saada paremman hinnan. Minulla oli kuitenkin esittää, että olen myynyt kasvattamaani lihaa suoraan kuluttajille paremmalla hinnalla, koska pystyn takaamaan koko tuotantoketjun ja asiakkaani ovat olleet siitä valmiita maksamaan. Tästä kohdasta siis selvittiin todellisilla tuloilla.

Hymy hyytyi, kun rahoitusasiantuntijalle selvisi, ettei meillä ole peltoja, joista saisimme tukia. Yritin näyttää toteen, ettei meidän kannatakaan peltoja hommata vain tukien vuoksi, sillä joutuisimme investoimaan koneisiin enemmän, kuin koko lampolan rakentaminen tulisi maksamaan. Rehu ei meille ole kallista, sillä naapuritilat kasvattavat eläintemme ruuat ja säästämme näin isot summat kuljetuskustannuksissa. Työllistämme samalla myös muita tiloja, joten ajattelin asialla olevan jotain merkitystä. Asia kirjattiin, muttei siitä juuri sen enempää puhuttu.

Kun tuli päätöksen aika, rahoittajan edustaja soitti, että tästä tulee kyllä nyt hylkäävä tukipäätös. "Kun näillä teidän laskelmilla ei saada tätä tulovaatimusta täytettyä". Jaha. Maaseudun alkutuotannon investointituen ehtona on, että viidentenä vuonna tuen myöntämisestä maatalouden yrittäjätulon tulee olla 17000 euroa. "Tämä on nyt vain tällainen päätetty arvo, haiskahtaa aika lailla 100 000 markalta". Että tästäkään ei EU:ta voi syyttää.

Olin kuitenkin laskenut, että yrittäjätuloni olisi viiden vuoden kuluttua tämän arvon ylittävä. "Mutta tähän huomioidaan vain alkutuotanto". Siis mitä? Vain alkutuotanto. Ensin meitä opetetaan tekemään monipuolisesti hommia, mutta se työ ei kuitenkaan auta saamaan julkista apua silloin kun sitä eniten tarvitsisi. "No, olisiko teillä mahdollisesti tulossa jotain tukia? Ne lasketaan tähän tulopuoleen mukaan." No ei ole. "Ei edes maisemanhoitotukea?" No ei. Mutta kelpaako se, että meidän lampaita on maisemanhoitajina ja asiakkaat maksavat tästä minulle ihan arvonlisäveron kanssa. "Ei kelpaa". Siis jotta saisin julkista rahaa investointiani avustamaan, minulla pitäisi olla julkista rahaa, josta tuloni muodostuvat. Työnteolla ei ole tässä asiassa mitään merkitystä.

Pitäkää tunkkinne. Lampola nousee vaikka väkisin ja minä meinaan elää tuottamalla korkealaatuisia lammastuotteita. Hoidan eläimeni niin hyvin kuin pystyn ja järjestän monipuolisia tapahtumia tilallamme. Eletään sitten niin.



maanantai 7. heinäkuuta 2014

Pikaruokaa

Olen aika monta kertaa yrittänyt ottaa kuvaa tästä makaroonilaatikosta/pastavuoasta, mutten ole ehtinyt. Ei sitä tähänkään kirjoitukseen tule, mutta ehkä se antaa kokeilijalle vapaat kädet ulkonäön suhteen. Halusin jakaa onnistuneen reseptin julkisuuteen, sillä nyt kun Pikkusisko on täyttänyt maagiset 10 kuukautta ja Virallisten ruokintaohjeiden mukaan hänelle voi syöttää myös hapanmaitotuotteitta, tämä eväs sopii olemattoman suolansa vuoksi siis myös vauvan ruuaksi.

Pastavuokaan tarvitset:

Pannu ja uunivuoka (ohjeesta tulee aika iso satsi)

öljyä
2 sipulia
4 porkkanaa
yhden kesäkurpitsan
500 g tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia
tilkka vettä, jolla huuhtelet tomaattipurkista viimeisetkin mehut kyytiin (ja pakkaus suoraan kierrätykseen)
yrttejä
pippuria
(valkosipulia)

Puoli pussia kauramakarooneja
1-2 pikkupurkkia raejuustoa (tai kuten meidän versiossa tänään 4 avattua, erimääräistä raejuuston jämäpurkkia)
2 dl (ruoka)kermaa (meillä tänään ruokakerma 15 %)

Jääkaapin perukoilta juustojen käntyt kuorrutukseksi

1. Kuori vihannekset, kuutio sipuli ja iske öljyn kanssa pannulle kuullottumaan. Kuullottumisen aikana kuori ja raasta muut kasvikset ja kuullota kevyesti. Lisää tomaatti, yrtit ja pippuri. Halutessasi myös valkosipuli. Suolaa ei tarvitse, eikä kannatakaan, jos tarjoat ruokaa mini-ihmisille.

2. Mikäli vuokasi ei ole non stick-mallia, öljyä se kevyesti. Kaada suoraan pussista kauramakaroonit vuokaan, päälle raejuustot ja lisää tomaattikasvissoossi. Lisää kerma ja sekoita. Kuorruta juuston siivuilla tai paloilla, mitä nyt kaapista taas löytyy. Paista noin 200 asteessa, reilu puoli tuntia. Tarjoile. Suolaa syövät ihmiset nauttivat tätä yleensä ketsupin kanssa, hampaattomat ilman.

Voit tehdä tämän myös etukäteen, kuten minäkin tänään. Tein ruuan vuokaan valmiiksi, laitoin folion päälle ja iskin koko komeuden kylmään uuniin puoli kymmenen aikaan aamulla. Lähdin rehuvarastoa jynssäämään, kun lampaiden uudet eväät saapuvat minä päivänä hyvänsä ja ennen suihkuun menoa puolen päivän aikaan, kävin nappaamassa vain uunin päälle.

Ruoka oli sopivasti valmiina, kun sain itseni siivottua ja työkamppeet pestyä.

Uunivalmista pikaruokaa. Suosittelen.

maanantai 30. kesäkuuta 2014

Kun kaikki toimii

Alan pikkuhiljaa uskoa, että tällä talolla on jotenkin paha karma. Tai ainakin sen saa niskaansa ne, jotka täällä asuvat. Sen jälkeen, kun tänne muutimme, on lähes kaikki, mikä vaan voi mennä pieleen, mennyt. Ei sillä, en kovinkaan montaa päivää vaihtaisi pois, mutta voisi tämä olla jotenkin helpompaakin.

Aloitimme kesänviettomme Avoimien ovien päivällä toukokuun lopussa. Siihen loppuivat myös hyvät kelit. Voitte vapaasti syyttää siitäkin tätä taloa. Tapahtumaa edeltävällä viikolla oli vuosisadan lämpimin kevät ja tietysti suunnittelin tapahtuman sen mukaan, että kesäähän me täällä jo vietämme. Olihan sentään toukokuun loppu.

Tapahtumapäivä oli maanantai ja kun vihdoin sunnuntai-iltana leivon ukkosmyrskyn myllätessä, sähkökatkoja peläten lässähtäneitä kakkuja, ajattelin, ettei tämä enää juuri pahemmaksi voi muuttua. Edellisenä päivänä olin varannut aikaa pihan valmistelemiseen, mutta sen sijaan vietinkin mukavan kesäillan päivystyksessä. Tällä kertaa vuorossa oli vahtikoiramme, jonka pää turposi mysteeriksi jääneestä syystä palloksi. Koira oli ollut koko päivän tarhassa, joten mitään kummaa se ei ainakaan järjellä ajatellen ollut voinut syödä.

Joka tapauksessa tapahtuma lähestyi uhkaavasti huolimatta kipeästä koirasta, keritsemättömistä lampaista ja lässähtäneistä leivonnaisista. Kaiken huipuksi pikkuauton verran maksanut kylmiö päätti heittää henkensä juuri tapahtumaa edeltäneenä perjantaina, eikä korjaajaa saanut mistään. Virittelimme sitten toimivan pakastimen avulla riittävän kylmää tilaa makkaroille ja muille herkuille, ettemme kaiken huipuksi vielä ruokamyrkyttäisi mahdollisia tulevia asiakkaita.

Kun sitten maanantaiaamun kaatosade, viisitoista astetta viilennyt lämpötila, hajonnut hevoskuljetusauto ja paleltuneet possut oli saatu selviteltyä ja asiakkaita alkoi saapua, saatoin kuulostaa jopa kohtuuttoman äreältä soitellessani korjaajaa kylmiölleni. Takuuhan oli tietysti umpeutunut, mutta muistan ulvoneeni puhelimessa jotain kuluttaja-asiamiehestä ja suomalaisesta laatutyöstä.

Edellisellä viikolla oli tehty vielä jätevesiremontti, joten sateen myötä piha muuttui iloiseksi kuralääryksi. Oli siinä ihmisillä ihmettelemistä, kun touhusimme miehen kanssa ja yritimme pitää vieraita ja itseämme lämpimänä. Onneksi kahvi oli sentään kuumaa.

Sen kummemmin tämän hetken elämää spekuloimatta, tilanne on edelleen yhtä levällään. Keritsin on rikki, joten mammoja olen kerinnyt näppäränä tyttönä Fiskarsseilla, ja muorit näyttävät hieman puimurin alle jääneiltä. Karitsat voivat hyvin ja ovat pitkin poikin lihomassa ihmisten pihapusikoissa maisemanhoitajina. Isäpässi lomailee edelleen työmatkalla ja mies valittaa, kun kesälomalla pitää tehdä enemmän töitä kuin palkkatöissä. Ehdotteli jo eroavansa yritykseni palveluksesta, mutta ymmärrys palasi, sillä eihän orja voi erota. Palkasta kun ei kukaan ole voinut uneksiakaan vuosikausiin.

Niin, onhan meillä nyt oikea maatila. Saimme viime viikolla upean kirjeen, että ensimmäiset maataloustuet on nyt maksettu. "Maksetaan valtion tililtä". Vau. Jäätiin noin kolmen nollan verran Wahlroosista. Mutta suunta on oikea.



Maalaisromanttisiin tunnelmiin!

lauantai 31. toukokuuta 2014

Kaikki paha loppuu aikanaan

Pitkästä aikaa pääsen terapiaistunnolleni blogini kanssa. Olin ajatellut päivitellä meidän perheen perinteiseksi muodostunutta kaaoselämää, mutta sain juuri murskaavan suru-uutisen ystäväni perheestä.

Menettämisen pelko on meissä kaikissa. Elämäntilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän pinnalla, mutta siellä se jossain aina lymyilee. Onnettomuuteni jälkeen olen kokenut sellaisia pelon tunteita, etten järjellä pääse niistä eroon. Jos puoliso ei vastaa puhelimeen, pahimpana tällaisena hetkenä selviytyminen iskee päälle ja ehdin jo suunnitella, kenelle minun pitää ensimmäisenä ilmoittaa, että mieheni on kuollut. Tai kun tytär häviää omassa pihassa silmistä yllättäen, ehdin hätääntyä alle sekuntissa ja miettiä, missä puhelimeni on, mistä saan nopeimmin avun paikalle ja missä tyttö makaa hengettömänä.

Pelkotila helpottaa ajan myötä, en sitä epäile hetkeäkään, mutta läheisilleni on raskasta katsella sivusta romahduksia, joita pelkotilanteen laukeaminen aiheuttaa. Olen kuitenkin onnekas, ettei tällä hetkellä läheisilläni ole normaalia suurempaa todennäköisyyttä menehtyä. Kaikki, jotka lähelläni ovat viime vuosina vakavasti sairastaneet, on käynyt onni ja he ovat edelleen kanssamme viettämässä tätä kummallista elämää.

Sairauden aiheuttamaan suruun ihminen tavallaan valmistautuu yrittämällä ymmärtää, mitä sairaan kehossa tapahtuu ja miten potilaan elämää voisi jollain tasolla helpottaa. Se, viekö loppu hengen vai ei, ei ole vakavassa terveysongelmassa niin merkityksellistä varsinaisen sairastusmatkan aikana, kuin sillä kuoleman pelolla, jota joutuu kokemaan jokaisena hetkenä, kun sairaus on läsnä läheisessä. Tyttäreni tilanne korjaantui leikkauksella ja vaikka tiesin, että hän tulee parantumaan, pelkäsin koko ajan, josko en onnistuisikaan pitämään häntä elossa viimeiseen leikkaukseen asti. Mitä jos kävisikin huonosti. Mitä, jos en saisikaan apua ajoissa paikalle, enkä saisi itse hänen hengitystään normaaliksi.

Vakavan sairauden kanssa eläessä joutuu pelkäämään jokaista puhelinsoittoa. Milloin joku soittaa, että nyt tilanne on menossa huonoksi tai että pahin on tapahtunut. Vaikka usein aikaa onkin ja puhutaan valmistautumisesta pahimpaan, silti läheisen kuolema on aina suuri ja polvilleen lyövä suru, johon ei oikeasti ole voinut mitenkään valmistautua. Se on kuin pahaa unta, joka ei koskaan lopu. Jotain niin kamalaa on tapahtunut, ettei se ole totta, mutta koskaan se totuus ei tule takaisin. Läheisen menettänyt odottaa todennäköisesti jossain määrin ikuisesti, että paha uni loppuisi ja maailma palautuisi normaaliksi. Sellaiseksi, kuin menettänyt sen muistaa ennen menetystä.

Kun on joskus ollut siinä tilanteessa, että tapahtuma on vain pahaa unta ja sen uskoo loppuvan kohta, eikä se koskaan lopukaan, voi todeta olleensa aika lähellä syvintä mahdollista epätoivoa. Mutta jos sen tunteen on päässyt tuntemaan, on ainakin itse vielä elossa ja voi olla varma, että enää paljon pahemmaksi ei elämä voi muuttua.

Osanottoni M

tiistai 6. toukokuuta 2014

Ei naurata

Eräänä tammikuisena aamuna Kerkko Kortiton otti avopuolisonsa auton tämän työpaikan pihasta ja lähti ajelulle. Kerkko Kortiton oli ajellut tietä usein ja ollut kyydissä sitäkin enemmän, joten voitaneen todeta, että Kerkko tunsi tien. Kerkolla ei ollut ajokorttia tuolloin, eikä ollut koskaan ollutkaan, mutta eihän sitä kortilla ajella.

Kerkko kaasutteli talvisella pikkutiellä tyytyväisenä siihen asti, kunnes hänen kuljettamansa ajoneuvo törmäsi tiellä vastaantulleeseen japaninkippoon, jota ajoi raskaana ollut nainen. Kerkko hätääntyi ja yritti saada naisen autosta ulos tässä kuitenkaan onnistumatta ja naisen huutaessa murskautuneessa autossa apua, joutui Kerkko soittamaan hätänumeroon.

Avun saavuttua naista alettiin irroittamaan autosta ja Kerkko päätti esittää loukkaantunutta päästäkseen pois paikalta. Kerkko Kortiton kertoi nimekseen Nilkki Kortiton ja istahti tyytyväisenä ambulanssiin. Paikalle saapunut poliisipartio kysyi ambulanssihenkilökunnalta, kuka lanssissa istui ja päästi sairaskuljetuksen matkoihinsa. Kerkko vietiin ensiapuun, josta hän poistui omatoimisesti.

Autoon jumiin jäänyt nainen huusi apua lapselleen ja itselleen ja päätyi irroitusoperaation jälkeen leikkauspöydän kautta tehohoitoon. Tehohoidosta hän joutui uudelleen leikkauspöydälle ja tämän jälkeen vuodeosastolle harjoittelemaan pyörätuolin käyttöä. Kahden viikon sairaalareissun jälkeen nainen pääsi paaritaksilla kotiin onnellisena siitä, että oli elossa ja että kotona odottavalla taaperolla oli edelleen äiti sekä pieni sisar tulossa. Isälläkin oli vielä vaimo.

Poliisin tutkinta ei oikein ottanut edetäkseen, joten nainen otti yhteyttä jutun tutkijaan ja pyysi, että koska häntä epäillään rikoksesta, liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, hän haluaisi tulla pikaisesti kuulluksi, jotta asia saataisiin käsiteltyä ja hän pääsisi jatkamaan elämäänsä. Useiden pyyntöjen jälkeen pyörätuolissa istuvaa naista kuulusteltiin ja hän kuvitteli asian pian hoituvan.

Kului viikkoja, kuukausia ja melkein vuosi ennen kuin poliisista kuului mitään useista tiedusteluista huolimatta. Kerkko Kortiton oli vihdoin tavoitettu ja hänet oli myös rikoksesta epäiltynä kuulusteltu. Tähän mennessä nainen oli taistellut vakuutusyhtiöiden kanssa, koska vastapuoli ei ollut vahinkoilmoitusta tehnyt, vaikka molemmat autot romuttuivat täysin. Vakuutusyhtiön silmissä asia oli olematon, koska vain toinen osapuoli oli vahinkoilmoituksen muodossa olemassa. Ja tämä toinen osapuoli oli pahoin vammautunut, raskaana oleva pienen lapsen äiti.

Kohtasi nainen epätoivossaan ihmisiäkin. Tapaturmavakuutusyhtiön edustaja auttoi kaikin keinoin, mitä pystyi ja Kelasta sai neuvoja, kun sairausloman ja äitiysloman, palkatun lastenhoito- ja avustavan henkilökunnan asioiden kanssa oli aika paljon ihmettelemistä.

Kun vuosi oli kulunut onnettomuudesta, nainen oli leikattu neljä kertaa, vauva oli syntynyt, pääsi äiti vihdoin kävelemään ja harjoittelemaan uusien raajojen käyttöä kahden pienen lapsensa kanssa. Nainen kyseli poliisilta jutun tilannetta ja sai kuulla, että esitutkinta oli päättynyt ja asia oli syyttäjällä harkittavana. Samaan aikaan Kelasta tuli kirje, että vanhempainpäivärahaa peritään takaisin ja kolarissa romuttuneen auton luotonlyhennykset jatkuvat edelleen. Nainen otti yhteyttä lakimieheen joka totesi, että syyte ja tuomio on molemmille kolarin osapuolille se todennäköinen lopputulos. Sillä, ettei toisella osapuolella ollut ajokorttia ja että tämä pakeni vastuuta ei ole merkitystä kun arvioidaan onnettomuuteen johtaneita syitä. Myöskään sillä ei ole merkitystä, että poliisin esitutkinta on niin vajavainen, ettei sen perusteella pysty kertomaan, mitä tilanteessa on tapahtunut ja mikä oli Kerkko Kortittoman ajokunto sillä hetkellä. Myöskään sillä, että Kerkko Kortiton oli ottanut auton haltuunsa kyseenalaisin keinoin, ei ole merkitystä.

Kelaa kiinnosti naisen kurja tilanne niin paljon, että valituksen jälkeen naista armahdettiin takaisinmaksussa kolmensadan euron alennuksella. Nainen pohti, jaksaako sitä enää valittaa, kun Kerkko Kortiton porskuttaa kaikesta huolimatta.

Mitä tästä opimme? On aivan turhaa yrittää hoitaa asioitaan kunnolla, kysyä neuvoa ja hoitaa kansalaisvelvollisuuksiaan. Aina on joku, joka pääsee helpommalla ja on silti samalla viivalla tuomion koittaessa. Paskat, sanon minä.

torstai 6. maaliskuuta 2014

Univelka

Meidän vauva on ihanan helppo. Hän nukahtaa ennen kymmentä ja nukkuu yleensä rauhallisesti aamuseitsemään asti. Satunnaisesti saattaa herätä kerran yössä syömään, muuten keskittyy nukkumiseen.

Vaikka väsyneenä äitinä olen tyytyväinen tilanteeseen, harmittaa kuitenkin, että yövalvomiset ovat ohi. Kyllähän meillä heräillään öisin, pahimmillaan tunnin välein huonosti nukkuvan Isosiskon kanssa, mutta heräily on eri asia kuin valvominen. Jossain sisimmässäni kaipaan niitä öisiä hetkiä, kun istun keskellä yötä sohvalla kuumaan kaakaon kanssa ja katselen suosikkisarjojani tallenteina. Enää sitä aikaa ei ole ollenkaan. Yöt poukkoillaan, joten päivisin olen väsynyt ja keskittyminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ihania sarjoja muut seuraavat tai mitkä ovat kuluvan hetken trendit. Ei sillä, että niillä suurta vaikutusta elämääni on ennenkään ollut, mutta olen minä kuitenkin jossain määrin seurannut aikaani.

Vielä tätä viihdepuolta vaikeampi asia, jolle ei juuri koskaan ole aikaa, on lehtien lukeminen. Tiedän kyllä Ylen uutissivujen kautta, että Ukrainassa on kaaos ja Suomessa on edelleen lama, mutta että oikeasti ehtisin syventyä johonkin asiaan, tuntuu ajatuksenakin utopistiselta.

Olen onnellinen, etten käy tässä sumussa töissä, mutta pohdin vaan, että kuinka paljon työikäisissä ihmisissä onkaan pienten lasten vanhempia. Väsyneenä töiden tekeminen on kuluttavaa ja vaikeaa, mutta niin monella tapaa vaarallistakin. Mitä jos yläasteen opettaja nukahtaa tunnille valvottuaan muutaman viikon kiukkuavan kolmevuotiaan kanssa? Entä taksikuski torkkuu koulukyytiä ajaessaan, kun koliikkinen kuopus pitää koko perhettä hereillä? En uskalla edes ajatella, mitä tapahtuu, kun kirurgia nukuttaa kesken leikkauksen, kun Kerttu-Petteri ei suostu nukkumaan kuin vanhempiensa välissä ja silloinkin keskittyy etupäässä potkimaan nukkumista yrittävien kylkiluita.

Kuinka kummassa tämä yhteiskunta oikein pyörii? Jos työteho on tammikuussa huono joulun jäljiltä, helmikuussa pidetään hiihtolomia, maaliskuu menee jotenkin taistellessa, koska huhtikuun sekoittaa kuitenkin pääsiäinen. Nopeimmat aloittavat kesälomansa jo toukokuussa, eikä kesä-heinäkuussa tässä maassa tapahdu yhtään mitään. Kun suomalaiset palailevat elo-syyskuussa lomilta, muu Eurooppa nauttii auringosta. Lokakuussa syyslomaillaan, marraskuussa kaikkia masentaa ja joulukuu meneekin pikkujouluillessa ja joulua valmistellessa.

Samalla logiikalla työikäinen on työuransa alussa samaan aikaan työntekijä ja opiskelija, eli aina kännissä tai muuten vaan väsynyt. Kun sitten vihdoin valmistuu (jos valmistuu), sitä painaa apinanraivolla duunia yötä päivää niin kauan, että tuottavuus ainoastaan laskee, kun väsyttää niin pirusti. Näissä kahdessa vaiheessa jotkut uhkarohkeat jo lisääntyvät ja hankkivat aina vain enemmän univelkaa.

Sitten, kun työnteko alkaa alkujännityksen jälkeen helpottaa, on aika lisääntyä ja jäädä hoitovapaalle väsymään ja valvomaan öitä. Valvominen on sukupuolesta riippumatonta tässä vaiheessa, vaikka heräämisen niin usein tekeekin äiti. Miehiltä kuulemma puuttuu se geeni, joka herättää vauvan itkuun. Mies herää kertoman mukaan vasta siihen, kun vaimo rymistelee vauvaa syöttämään.

Pikkulapsiarjen ja unettomien vuosien jälkeen onkin aika valvoa kotona hiljaisuudessa. Kytätä, koska se teini tulee kotiin, kenen kyydissä ja missä kunnossa. Vai karkaako se peräti ikkunasta sen naapurin Jaskan matkaan, vaikka valehteli menevänsä nätisti nukkumaan jo kahdeksalta. Miten muka teinin vanhempi olisi yhtään virkeämpi kuin se teinikään, joka yöt riekkuu joko tietokoneella tai sen naapurin Jaskan matkassa.

Lasten lennettyä pesästä alkaa kuulemma se aika, jolloin olisi aikaa nukkua näitä kerrytettyjä univelkoja pois oikein korkojen kanssa, mutta ikävä kyllä ihmisen fysiikka pettää näillä paikkeilla. Selkä tai joku muu ruumiinosa särkee niin, ettei nukkumisesta tule mitään. Tai sitten ei muuten vaan nukuta. Ei edes lääkkeillä. Ja jos lääkkeet auttavat, niin sitten tarvitaan lisää lääkkeitä, että herää edes joskus. Yhteisvaikutushan tietysti väsyttää ja heikentää muutenkin yleiskuntoa, mikä tietysti väsyttää vielä lisää. Tässä vaiheessa monet kokeilevat myös alkoholia apulaisena univaikeuksien hoidossa, mutta yleensä sekin aiheuttaa nukkumattomuutta. Joko liiallisina promilleina tai niin villeinä päähänpistoina, ettei uni vaan tule silmään.

Sitten voikin jäädä onnellisesti eläkkeelle ja ihmetellä, että mihin kummaan se elämä oikeasti katosi ja mitä kummaa tein kun olin kuitenkin koko ajan lomalla. Vai olinko sittenkään? Minä menen nyt nukkumaan ja suosittelen sitä kaikille kynnelle kykeneville. Maailma makaa täällä vielä huomennakin, vaikka pyykit jäävät koneeseen, viikon lehdet ovat pöydällä kasalla ja roskis haisee vessassa. Ne kaikki ovat siellä huomennakin. Hyvää yötä!

P.S. Digiboksin voi tyhjentää katsomattakin, eikä kukaan ole ymmärtääkseni siihen vielä menehtynyt.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Maailman toiseksi paras banaanikakku

Jääkaapin uumenista putkahti eilisen tyhjennysoperaation yhteydessä kolme järkyttävän näköistä banaania. Tiedän, ettei banaaneja kuulu säilyttää jääkaapissa, mutta jostain syystä niitä sinne aina päätyy, eikä meidän jääkaappi ole varmaankaan se ainoa banaanipakastin. Siksihän banaani menee niin nopeasti jääkaapissa pilalle, se paleltuu. Lammastilalla pitäisi varmaan kehittää banaanillekin villapaita...

Mutta siis asiaan. Koska minulle edelleen aiheutuu painajaisia roskiin päätyvästä ruuasta, päätin tänään tutkia ystäväni Googlen kanssa banaanikakkureseptejä. Hakusanoilla "banaanikakku" ja "ohje" löytyi mainio resepti, josta kaappien sisällön määräämänä muokkasin tämän päivän jääkaapinsiivousreseptin. Alkuperäisen ohjeen löydät Cebicin keittiössä-blogista, osoitteesta cebicinkeittio.blogspot.fi.

Reseptin ihanuus piilee jälleen kerran siinä, ettei ylimääräistä tiskiä synny ja taikina ei ole suurikaan kemiallinen haaste, sillä lisäilin aineet aivan satunnaisessa järjestyksessä 2,5-vuotiaan Isosiskon toimiessa vatkaimena ja tällä reseptillä onnistui. Siis valehtelematta parivuotiaan voimat riittävät saamaan aikaiseksi tämän taikinan kuohkeuden. Ja arvatkaa, oliko pikkuleipuri onnellinen itse leipomastaan kakusta.

Banaanikakku

Alkutilanne on tämä:


Käsittämättömän löysä ja karmea banaani. Tarkemmin tutkittuani ja haisteltuani se oli kuin olikin vielä banaani. Ja näitä kakkuun tarvitaan siis kaksi. Koska tällaiset herkut ovat jo valmiiksi lähes muhennosta, ei kulhon pohjalla muhentamiseen kulunut kuin noin 10 sekuntia. Haarukalla. Parivuotiaan voimilla.

Samaan aikaan kulhoon heitellään

2,5 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl vaniljasokeria
8 rkl turkkilaista jogurttia (tai mitä tahansa sopivaa maitotuotetta)
125 g margariinia sulatettuna (sulatuskipon saa sujuvasti puhtaaksi pullasudilla, jolla voi sitten voidella tarvittavan vuuan)
2,5 dl vehnäjauhoja
kookoshiutaleita maun mukaan sekä taikinaan että valmiin kakun päälle
2 munaa



Vaikka alkuperäinen ohje on kuivakakkuvuokaan suunniteltu, laiskuus iski jälleen kerran ja päätin nopeuttaa leivontaprosessia kakkupohjan vuualla. Taidan kokeilla tätä joskus täytekakun pohjaksikin.

Lisäsin aineet ihan kirjoittamassani järjestyksessä, mikä ei mitenkään tue käsitystä leipomisen tärkeimmästä opista "sekoita kuivat aineet keskenään". Hyvin sekosi silti, kohosi ja oli kaunis.

Paista noin tunti 200-asteessa ja jäähdytä ennen leikkaamista. Kakku on todella märkä ja taikina on löysää, älä pelästy. Kokeile rohkeasti kakun kypsyys hammastikulla. Kun tikkuun ei jää kökköjä, kakku on kypsä. Kostea tikku voi silti olla. Älä paista liikaa. Tässä kakussa taitaa päteä suklaakakun ohje: Jos kakku murisee, se on ylikypsä. Mur Mur.



Kakkuun kuulumattomat korvat kertovat ihanasta tuoksusta.

Päivän opetus on, että älä hävitä ylikypsiä tai muuten arvelluttavia banaaneja vaan leivo kakku. Sekoittamiseen ja mittaamiseen menee alle vartti lapsenkin kanssa ja paistamiseen tarvitaan sitten se noin tunti. Puolentoista tunnin kuluttua kulahtaneiden banaanien löytymisestä voit herkutella. Ei huonompi hävityskeino sekään.

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tukiviidakko

Tänään alkaa taisto, voiko Suomessa olla maatila ilman peltoa. Tukipolitiikka on periaatteessa sellainen, jotta pääset mukaan mihin tahansa tukijärjestelmään, sinulla on oltava kolme hehtaaria peltoa. Ei auta, vaikka kasvatat eläimiä ja myyt tuotteita, ei, vaan maatilalla on oltava viljelykelpoista maata, vaikkei varsinainen viljely kannattaisikaan. Meidänkään ei kannata investoida kaikkiin tarvittaviin laitteisiin, jotta saadaan eläinten talviruuat kasvatettua, vaan edullisemmaksi tulee, kun naapuruston ammattilaiset kasvattavat meille korkealaatuista heinää ja kauraa mammojen ruuaksi ostopalveluna. Ja onhan se aika hienoa, kun viime viikolla naapurin isäntä kantoi kaurasäkit lampolan rehuvarastoon, ihan sisälle saaviin asti, kun minä en yhdellä kädellä pystynyt. Asiakaspalvelua, sanon minä.

Määritelmistä löytyy myös tarkemmin tutkimalla termi avoin hakamaa, millä käsitykseni mukaan meidänkin elukat laiduntavat ison osan laidunkautta. Meillä on avoimia niittyjä, joille on jätetty puita kasvamaan lampaiden ja tietysti muidenkin eläinten luonnollisiksi suojiksi ja nyt sitten tutkitaan, ovatko nämä tulkinnan mukaan avointa hakamaata, mikä oikeuttaisi meidätkin mukaan tukijärjestelmiin ja sitä kautta "oikeaksi" maatilaksi. Meidän lampaat laiduntavat myös metsämailla, mutta sitähän ei tukijärjestelmä ymmärrä. Pääpaino kun on avoimen pellon tukeminen, kasvatetaan siinä tehokkaasti sitten ihmisravintoa, eläinten rehua tai rikkaruohoja. Kunhan on viljelykelpoista.

Näitä tukiasioita on tullut pohdittua viime aikoina oikein urakalla, kun kahden pienen lapsen kotiäitinä ja vähän vammaisena on joutunut miettimään, mistä sitä milloinkin kaivelee elämiseen tarvittavat rahat. Ei meidän perhe sinänsä pulassa ole, onhan miehellä valtion pitkä ja kapea leipä, mutta on se silti onnellista, että Suomessa on sosiaalietuuksia myös näihin elämäntilanteisiin, joissa maailma ei makaa aivan suunnitelmien mukaisesti. Kelan rahallisen avun lisäksi etenkin käytännön apua on saatu kunnalta, josta on lisäkäsiä järjestynyt lasten hoitoon, kun en ole jaksanut tai pystynyt tyttöjä hoitamaan. Taustalla tässä kaikessa häärää vielä tapaturmavakuutusyhtiö, jonka rahoituksella on hoidettu sekä sairaalalaskuni, ambulanssi- ja taksiajeluni, kuntoutukseni sekä lasten- ja kodinhoitoa. Nämä julkiset tukiverkostot ovat omien, sosiaalisten verkostojen lisänä auttaneet meitä pysymään lähes järjissään tässä pyörityksessä.

Mutta näissä tukijärjestelmissä on paljon työllistäviäkin ominaisuuksia. En olisi ikinä osannut hakea tai etsiä kaikkia niitä apuja, mitä olemme saaneet, ellei kohdalleni olisi osunut niin ammattitaitoisia ihmisiä, jotka ovat osanneet neuvoa oikeissa paikoissa oikeita asioita. Vakuutusyhtiön ihminen on kertonut, millaisiin korvauksiin minulla on mahdollisuus, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät. Neuvolantäti on pitänyt huolta, että olen osannut kysellä oikeilta tahoilta apua kodinhoitoon ja nyt kunnan maaseutusihteeri kannustaa metsästämään tukikelpoisuutta tilallemme. Mitäs, jos en olisikaan törmännyt näihin ihmisiin törmäykseni jälkeen? Mitä, jos emme olisi ymmärtäneet oikeuksiamme ja mahdollisuuksiamme saada apua pahassa paikassa? Vaikka peruskoulussa yhteiskuntaoppia opetettiinkin, en voi sanoa, että näitä tietoja olisin sieltä omaksunut. Ihmisen pitää siis olla joko aktiivinen tai hyväonninen, jotta saa apua silloin, kuin sitä tarvitsee. Näin jälkikäteen se tuntuu aika kauhelta ja oikeastaan vasta nyt ymmärrän, että ihan oikeasti joku voi pudota "yhteiskunnan" ulkopuolelle tahtomattaan elämäntilanteen muututtua ratkaisevasti. Onneksi maksamme veroja. Ja vakuutusmaksunikin maksan riemusta kiljuen lopun ikäni.

Kiitos tukijärjestelmille ja asiantunteville ihmisille. Uskon, että apua saa, jos uskaltaa kysyä, vaikkei kysyminen aina niin helppoa olekaan. Jospa kaikki oppisivat kysymisen taidon jo peruskoulussa.

maanantai 17. helmikuuta 2014

Läksyjä

Opin eilen kaksi asiaa. Oppiminen ei välttämättä, ainakaan minun kohdallani tarkoita uusien asioiden omaksumista vaan myös vanhoja, tiedettyjä asioita voi oppia uudelleen.

Opetus 1. Vaikka taloudellisesti tiedostavana ja jätteen määrää pohtivana ihmisenä ostan aina tarvitsemani isoissa erissä, ymmärsin kuitenkin eilen, että kokonaistaloudellisesti fiksuinta ja myös ekologisesti kestävintä on ostaa suklaat levyjen sijaan patukoina. Alakoulun matematiikallakin voi ymmärtää, että 18 grammaa on kamalan paljon vähemmän kuin 150 tai peräti 200 grammaa. Onhan 18 hevostakin vähemmän kuin 150 heppaa. Vääryyttä, mutta totta.

Opetus 2. Ruuanlaitto ei ole polkupyörällä ajoa. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni falafeleja. Ilman ohjetta tietysti ja raaka-aineosaaminen oli tasoa kikherne ja varmaan kananmunaa, että pysyy koossa. Maku oli kyllä erinoimainen ja mukavaahan tekeminen oli, mutta päivälliseksi tarjoilin lautasellisen falafelmössöä perunamössön ja jogurttikastikkeen kera. Isosisko oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut käyttää hampaita tai naaman lihaksia syömiseen.

Lupaan opetella tekemään herkkufalafeleja. Jaan ohjeen heti, kun ne pysyvät kasassa vielä lautasellakin.

Tätä kirjoittaessani söin sujuvasti 150 grammaa suklaata. Että ei se oppi aina kerrasta kaaliin mene, vaikka kaikkensa tekisikin. Alisuoriutuja mikä alisuoriutuja.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Kielioppia

Aina välillä kiroiluttaa. Etenkin, kun on kirkuvan lapsen kanssa herännyt kolmen kieppeillä aamuyöstä ja valvonut siitä asti iltapäivään, haaveillen kupillisesta kuumaa ja senkin saa maistella mikron kautta iltapäivällä neljän kieppeillä. Kyllä, lapset ovat joskus aika raskaita, mutta kuten jossain sosiaalisessa mediassa kiertäneessä mietelauseessa sanottiin jotenkin niin että samalla, kun sinä elät arkea, lapsesi elää lapsuuttaan. Yritän pitää sen mielessä, vaikka kaipaankin välillä kirosanoja, joita kehtaa viljellä myös lasten kuullen. Joskus kun on vaan pakko sadatella.

Teininä ja vielä aika paljon vanhempana tuli käytettyä suomalaista viisikirjaimista välimerkkiä enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun lapset syntyivät, oli pakko alkaa siistiä kielenkäyttöä, jotten kummankaan ensimmäinen sana olisi kovin ruma. Isosisko osaa kyllä karjaista saakelinsa, kun lyö varpaansa kynnykseen, mutta tätä sanastoa on äidin lisäksi olleet opettamassa myös muut lähisukulaiset. Syyttäkööt itseään, mikäli lapsi päästelee sulosointuja julkisella paikalla.

Kiukutellessani julkisesti sosiaalisessa mediassa kurjan päivän vuoksi, minulle ehdotettiin useita, varteenotettavia ja kauniitakin vaihtoehtoja sadattelulle. Runollinen niittyvitukka sai pohtimaan kirosanojen taustoja. Monet, ponnekkaimmat kirosanat ovat raamatullisia, mutta myös suomalaisille tärkeästä luonnosta voisi kaivella monen suuhun sopivampia ja huomattavasti kauniimpiin asioihin viittaavia voimasanoja.

Kasvilajintuntemuksen kurssilla opiskeluaikana tuli naureskeltua kasvien suomenkielisille nimille, mutta tässä elämäntilanteessa, kun tarvitsen uutta sanavarastoa lähes päivittäin, on tullut muisteltua kasvitieteellisiä hienouksia. Rikkakasvinakin esiintyvä lutukka (Capsella bursa-patoris) saa mukavan särmän, kun sen karjaisee korvaamaan pahempaa haukkumanimeä esimerkiksi karsinan aitaa tuhoavalle pässille. Sille kun pelkkä perkeleen pässi ei jotenkin ole soveltuva.

Perinteinen tilanvaltaaja vattu soveltuu korvaamaan sitä rumempaa tilanvaltaajaa samankaltaisuutensa vuoksi, mutta myös vesikasveina tunnetut vitat auttavat varmasti pahimman yli. Kiroilun on todettu vähentävän kipukokemusta, joten suosittelen kroonisesta kivusta ja muusta ärsytyksestä kärsiville tutustumista Valokkiin, Jyväskylän avoimen yliopiston nettikasvioon. Kauniita kuvia ja sopivia sanoja erilaisiin elämäntilanteisiin.

Pidentyneeseen kiukkukohtaukseen löytyy myös sopiva ratkaisu jäkälämaailmasta. Puiden pinnoilla elelevä sormipaisukarve on kuin kiukku kaksivuotiaalla. Lehtevä ja laajalle leviä, maisemaan ja pintaan sopiva ja tavallinen, mutta kuitenkin omalla tavallaan ylimääräinen. Nimen sähähtäminen hampaiden välistä kuitenkin saattaa pysäyttää pahankin tilanteen voimallaan, olematta liian raaka tai loukkaava varsinaisen kirosanan tavalla.

Seuraavaksi taidan kokeilla ärräpään sijaan ärviää, kun käteen sattuu vauvaa nostaessa. Mikäli kielipoliisi ei iske, raportoin kielellisestä siivousprojektista tulevaisuudessa. Siivoanhan parhaillaan koko elämääni ja kieleni on merkittävä osa minuutta. Jos pystyn hävittämään turhia tavaroita, voin yhtä hyvin edes yrittää hävittää turhia sanoja. Sanat satuttavat yleensä pahemmin kuin teot ja meidän aikuisten tehtävänähän on pitää lapsemme turvassa ja suojata heitä turhalta kivulta. Pieni fyysinen kipu silloin tällöin kompastumisineen ja kaatuiluineen on varmasti aivan turvallista ja tarpeellistakin, mutta kiukuspäissään päästetty ruma sana satuttaa paljon syvemmältä ja niin paljon pidempään.

Lapseni muodostavat koko ajan kuvaa omasta äidistään, enkä todellakaan tahdo, että lapseni pitävät minua kiukkuisena akkana, vaikka se tällä hetkellä onkin vallitseva olotila. Ei ole reilua ketään kohtaan, jos lasteni lapsuus on ainoastaan pahantuulisen äidin toipumista. Vaikka se tällä hetkellä tuntuukin ainoalta todellisuudelta, yritän silti parhaani mukaan, että tyttöjen lapsuus olisi onnellinen ja turvallinen. Onneksi tässä meidän perheen arjessa on muitakin aikuisia kuin vain väsynyt äiti. Kiitos teille kaikille!



keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Marjapiirakka

Mahtavaa, se onnistui. Talkkunapohjaisesta marjapiirakasta tuli syötävää huolimatta avuliaasta aatusta, joka mittasi jauhoja hitusen nopealla kädellä ja taikinan rakenteesta päätellen vähempi olisi ollut enempi. Mutta joka tapauksessa resepti toimi, maku oli mukavan maalainen eikä ulkonäkökään suuremmin ahdistanut.

Reseptin pohjana käytin Maailman Parasta piirakkapohjan ohjetta, Mamman marjapiirakkaa. Resepti siihenkin löytyy netistä googelin avulla. Suosittelen sitäkin. Mutta meidän talkkunapiirakasta tuli aivan järjettömän hyvää.

Teen muuten lähes kaikki taikinat yleiskoneella, ihan vaan hermojani ja käsiäni säästääkseni. Leivon yleensä apulaisen kanssa, joten on huomattavasti vähäpyykkisempää käyttää kannellista konetta, mutta yhtä hyvin ohjeissa onnistut tavallisella vatkaimella.

Talkkunapiirakkaan tarvitset

100 g voita
1 dl intiaanisokeria
1 muna
1,5 dl talkkunoita
1 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta

Pinnalle n. 4 dl mitävaan marjoja, mitä kaapista löytyy hapanmaitotuotetta, makeutusta sekä yhden munan.

Voitele piirakkavuoka hyvin ja leivitä se esimerkiksi mannaryyneillä. Toimivat vähintäänkin yhtä hyvin kuin korppujauhot ja ainakin meidän perheessä niitä on useammin kaapissa kuin korppujauhoja.

Vaahdota voi ja sokeri, lisää muna vaahtoon ja sekoita kuivat aineet keskenään ennen niiden lisäämistä muna-voi-sokerivaahtoon. Taikinasta tulee kova ja kuiva ja se on helpointa levittää vuokaan painelemalla sitä vedellä kostutetulla lusikalla. Jaan yleensä taikinan useampaan kökköön, jotka sitten painelen vuokaan. Myös isosisko pystyy tähän työvaiheeseen.

Tämän jälkeen sekoita marjat, muna ja maitotuote ja makeuta tarvittaessa. Tänään tein piirakat mustikka-mustaviinimarja-puolukka-yhdistelmästä ja maitotuotteena oli joulukuinen maitorahka. Kananmuna oli sentään tuore. Makeutin koko sotkun viinimarjahyytelöllä, josta tuli aivan liian makeaa kesäisissä kokeiluissani. Pari ruokalusikallista sitä tavaraa riitti tappamaan puolukan ja rahkan happamuuden, mikä oli ilouutinen kokeilijakokille. Ties mihin vielä tungenkaan tätä ällöttävän makeaa herkkua.

Kun päällinen on mukavasti levitetty pohjan päälle, paista piirakkaa noin puoli tuntia 200 asteessa.

Kannattaa kokeilla. Ainakin omassa pakastimessani on aina ylimääräisiä puolukoita, joiden jatkojalostus ei aina meinaa onnistua. Mutta tässä piirakassa puolukka toimii hyvin ja talkkuna pitää huolen, että kuituakin tulee kitusiin oikein kivasti.

Rakastan perhettäni ja läheisiäni ruualla, kuten ehkä on jo tullut selväksi. Mielestäni ruoka on mukava ajanviete ja hauskaa tekemistä perheen pikkuväen kanssa, joten jatkan samalla linjalla tulevaisuudessakin. Jos en syötä läheisilleni pelkkää voita ja edes yritän kehitellä jotain herkullista, joka on samalla taloudellista ja jopa ekologista, en taida olla kovin hakoteillä ruokaharrastukseni kanssa. Vielä kun samat ajatukset saisi muuhunkin elämään mukaan. Rakkautta ja välittämistä voi osoittaa ilman turhaa eksotiikkaa, jalostamalla tavallisia asioita vielä hieman pidemmälle ja huomioimalla myös ne vähemmän käytetyt tuntojen osoitukset, ilmaisetkin. Jääkaappifilosofiaa, katsokaas.

tiistai 28. tammikuuta 2014

Enemmän huttua

Jos jotain kolarista opin niin sen, että elämästä voi surutta tiputtaa turhia asioita ja silti jää arkeen vielä paljon turhalta tuntuvaa pakkopullaa. Tylsää ja jokainen tragedian kokenut taitaa näin sanoa, mutta niin se vaan on, että elämän tarkoitus taitaa oikeasti selvitä vasta sitten, kun kaikki kaatuu, tai ainakin meinaa kaatua.

Lehdissä ja life style-kirjallisuudessa vaahdotaan elämän yksinkertaistamisesta ja sitä minäkin täältä maalta hain. Tavallaan elämästä tuli kyllä yksinkertaisempaa, mutta tontilla oleva tavaramäärä on ainakin satakertainen siihen, mitä se oli kaupungissa asuessa. Nyt tarvitaan tonnikaupalla työkaluja, vimpaimia, hilavitkuttimia ja astaloita, jotta arjesta selviää. Ja koska kauppaan on niin pitkä matka, kaikkea pitää olla varastossa. Jos jotain ei ole, sitten ei ole ja todennäköisesti tarvitset juuri sillä hetkellä sitä ja jos sitä ei ole, olet auttamatta kusessa.

Kahden aikuisen taloudessa kusessa olosta selvisi yleensä kiroilemalla ja halkoja hakkaamalla, jos kirves sattui löytymään, mutta kahden lapsen kanssa elämä ei ole niin yksinkertaista. Jos isosisko haluaa ehdottomasti kaurapuuroa ja koira söi hetki aiemmin viimeiset puurot, ei äidin muuttuminen edes jäätelöksi yleensä auta, vaan huutoa saatetaan kuunnella siihen asti kun uni tulee. Onneksi isosiskokin on vielä niin pieni, että uni yleensä auttaa katastrofeissa.

Mutta oikeita katastrofeja ei oikeasti voi päästää sattumaan. Tontilta on aina löydyttävä polttoainetta, tulitikkuja, kynttilöitä, sidetarpeita, hiilitabletteja ja varavettä ihan vaan sähkökatkon varalle. Ja nyt kun meillä asuu myös pikkusisko joka terveydentilastani, tai tarkemmin lääkkeistäni johtuen elää purkkimaidolla, on purkkimaitoa oltava, tai kusessa on lievä ilmaisu katastrofin kokoa määritettäessä.

Olen siinä mielessä onnekas, että vaikka asuinkin lapsuuteni kaupungissa, äitini oli loistava varautuja. Hän perusteli varautumisen sillä, että mitä harvemmin käy kaupassa, sen vähemmän tulee tehtyä heräteostoksia ja sitä tehokkaammin säästyy rahaa. Äiti opetti, että kun kaapista ottaa vaikkapa viimeiset jauhot, on pussin takana aina uusi, avaamaton paketti ja sen kerran, kun sen viimeinen paketti aukeaa, kirjoitetaan kauppalistaan puute. Tätä oppia noudatin jo kaupungissa asuessa, mutta nyt oppi on kullan arvoinen. Täältä kun ei kauppaan lähdetä, jos jokin tärkeä on loppu. Joko ollaan ilman tai kärsitään ja ollaan ilman.

Vuosi meni, että kaapit olivat sekaisin, eikä varastoja oikein ollut ja niin monesti jouduttiin kärsimään ja olemaan ilman. Vihdoin alkaa meilläkin arki koittaa ja nyt jo keittiön kaapit alkavat olla siinä järjestyksessä, ettei suuria puutoksia pääse tulemaan. Samalla olen virkistänyt kasan vanhoja, minulle perinteisiä reseptejä, joilla nurkista saa siivottua niihin unohtuneita elintarvikkeita. Pihinä ihmisenä en heitä mitään pois ellei se kävele vastaan ja harvemmin mikään vastaan käveleekään, sillä elintarvikkeet on pakattu niin hyvin, että etenkin parasta ennen-päiväys on mielestäni turhalla pelottelua. Viimeinen käyttöpäivä onkin sitten tarkempi juttu.

Kaappeja kaivellessa löysin jälleen yhden unohdetun tutun, jolla on ainakin ennen ollut vankkumaton jalansija suomalaisessa, tai ainakin hämäläisessä ruokakulttuurissa. Rantasen mallastehdas valmisti talkkunaa lapsuudenkotini naapurissa vuoteen 2001 asti ja tuttu, paahdetun viljan ja herneen tuoksu tuntui vaatteissa asti. En edes muista, kuka talkkunaa valmistaa nykyään, mutta pussissa on sama täti, jonka muistan lapsuuden viilivälipaloista.

Pussin löydyttyä meillä on syöty talkkunaa päivittäin, onhan se loistava kuidun lähde ja pitää nälkää erinomaisesti. Tässä teille Hakamaan talkkunavälipalan ohje, johon tuttuun tapaan voi tunkea lähes mitä vaan, mitä kaapista löytyy.

Sekoita purkillinen maitorahkaa ja lähes saman verran jogurttia, turkkilaista, rasvatonta, ihan mitä vaan. Jos haluat tehdä hutusta hieman juhlavamman, korvaa jogurtti kermavaahdolla, mutta kermavaahtoa käyttäessäsi lisää se vasta lopuksi, ettei vaahto pääse löystymään liikaa. Lisää 3-4 ruokalusikallista talkkunoita (tai enemmän, kunhan makunystyräsi tottuvat) ja ripaus vaniljasokeria. Tähän määrään uppoaa kevyesti hieman sulatettuja pakastemarjoja ainakin 4 dl ja hillopurkkien lopusta saa sopivaa makeutusta, ilman lisättyä sokeria tietysti. Mustikka-mansikka-yhdistelmä on pommin varma, mutta eksoottisemmatkin maut sopivat. Banaani makeuttaa koko hutun ilman vaniljasokeriakin, joten kokeile rohkeasti sopivia yhdistelmiä.

Koska talkkunaa suositellaan käytettäväksi myös leivonnassa, korvasin tänään osan vehnäjauhoista talkkunoilla, kun teimme isosiskon kanssa porkkana-perunamuusin jämistä iltapalarieskoja. Rieskat meillä tehdään kuten sämpylätkin, eli lätkin taikinaa lusikalla kököiksi pellille, minkä jälkeen isosisko taputtelee jauhoisella kädellä kököt littanoiksi. Mikäli kyseessä ovat sämpylät, ne jätetään kohoamaan ja koska tänään tehtiin rieskoja, 2,5-vuotias isosisko sai käteensä haarukan, jolla hän sujuvasti tökki kaksi pellillistä rieskoja täyteen reikiä. Tuli muuten älyttömän hyviä talkkunarieskoja. Huomenna yritän tehdä talkkunoista marjapiirakan pohjan. Tiedotan sitten lopputuloksesta, mikäli tiedotettavaa on.



Pulla ei muuten koskaan ole pakkopullaa. Omituinen sanonta.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Iloja

Vuosi sitten tähän aikaan makasin teho-osastolla, enkä juuri hahmottanut paikkaa tai aikaa. Kipulääkettä meni riittävästi, eikä parista kolarin jälkeisestä vuorokaudesta ole järkeviä muistikuvia.

Tänään makaan omalla sohvalla ja jokaista lihasta särkee. Tällä kertaa kipu tuntuu hyvältä, sillä olin ensimmäisellä astangajoogatunnilla. Miten paljon vuoden aikana onkaan tapahtunut ja miten hyväonninen olenkaan ollut, ettei minulle tai Pikkusiskolle käynyt huonommin. Tuossa tuo pieni (tai ei enää niin pieni) punkero kiljuu isänsä sylissä, kun minä tilitän tuntojani verkkoon.

Mutta liikunnan ja liikkumisen ihmeestä. Vaikka tammikuinen tälli oli kova, on ihana jälleen kerran huomata, että kun tekee töitä, ihmiskeho tuppaa toipumaan moninaisista vaivoista. Eihän toipuminen aina täydellistä ole, eikä kovakaan oma tai hoitohenkilökunnan työ auta, vaan joskus on hyväksyttävä se, että on opeteltava uusia liikeratoja ja uusia tapoja jotta selviää ihan tavallisista asioista. Kyllä tänäänkin nauratti, kun tunnilla esittäydyin oppilaana, joka saattaa kaatua joogatovereiden päälle. Ja lähellä se oli. Yrittäkää itse tehdä aurinkotervehdystä yhdellä kädellä. Suosittelen Wikipediaa mielikuvan värittämiseksi.

Äheltäen ja muutaman kerran kontalleni romahtaen selvisin tunnista, mutta löysin lajini ja olo on loistava. On se vaan hienoa huomata, että vain vuosi ehti kulua ja selvisin takaisin jotakuinkin liikkuvaksi ihmiseksi. Ikinä en ole ollut hoikka tai urheilullinen, mutta voimaa on aina löytynyt riittämiin. Vuosi on ollut raskas, kun pienimmissäkin asioissa olen tarvinnut apua ja isommat operaatiot olen joutunut unohtamaan kokonaan. On henkisesti aika raskasta, kun hiusten harjaaminen sattuu, puhumattakaan lapsen nostamisesta. Nyt olen taas matkalla takaisin omaksi itsekseni, ammattilaisten ja läheisten avulla.

Kylmiön siivousoperaatio jatkui muuten tänään, kun Isosisko lähti mummolaan yökylään ja isi ja äiti uskalsivat kaivella kaapista kyseenalaisilla päiväyksillä varustettuja elintarvikkeita ilman pelkoa lapsen myrkyttämisestä. Illalliseksi nautimme todellisen cross-kitchen pläjäyksen, jota suosittelen lämpimästi ennakkoluulottomille ihmisille. Ohje soveltuu käsittääkseni myös hiilihydraattirajoitteisille olennoille.

Silppua sipuli pannulle kera öljyn. Kun sipuli ruskistuu, paloittele neljä Saarioisten Grilliwurst Chorizoa sopiviksi suupaloiksi. Makkaroiden käristyessä kuutioi 3-4 tomaattia ja lisää nekin pannuun, kunhan makkarat ovat kypsyneet pinnalta ja saaneet kauniin värin. Kun tomaatit alkavat hieman pehmentyä, lisää 3-4 dl hapankaalia ja anna koko komeuden hautua 10 min. Lisää lopuksi turkkilaista jugurttia tai ranskankermaa 1 dl ja lapioi lautaselle. Tolkuttoman hyvää.

Ajatus tähän reseptiin tuli ravintola Old Brick´s:n ranskankerma-hapankaalilisäkkeen ja meikäläisen kesäpikaruuan yhdistämisestä. Meikäläiseen kesäpikaruokaan tarvitaan Chorizoa, paljon sipulia, paljon tomaattia ja iso kesäkurpitsa. Kaikki aineet kuutioidaan ja paistetaan pannussa. Mitään mausteita ei tarvita ja jestas että on hyvää. Suolaakaan ei tarvitse lisätä, sillä makkara hoitaa homman. Mikäli arvostaa oikein voimakasta makua, voi evääseen lisätä vielä pari valkosipulin kynttä.

Vaikka meitä valistetaan nitraattien pahuudesta, suosittelen silti kokeilemaan raakamakkararuokia. Niistä saa mukavasti vaihtelua ja neljästä makkarasta tekee vihanneksia reilusti käyttäen helposti viidelle, jopa kuudelle aikuiselle täyttävää ja tuntuvaa ruokaa.

Tämä ei ollut maksettu mainos. Saarioinen saa silti lähestyä minua palkkioasioissa.



Tämä hirviö kasvoi tänä kesänä kukkapenkissä, jota lannoitettiin ja lannoitetaan jatkossakin lammastuotteella. Kun pataan (pannulle ei mahtunut) kesäkurpitsan kanssa lisäsi neljä makkaraa ja pari tomaattia, tuli ruokaa viikoksi. Kesää odotellessa.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Jääkaapin sielunelämään tutustuminen

Koska asumme kaukana kaupoista ja pyrimme elämään ilman turhaa autoilua, hankimme remontin yhteydessä meille kunnollisen kylmiön maakellarin ja talon pikkukellarin lisäksi. Myös keittiön alkuperäinen kylmäkaappi jätettiin eristämättä, sillä vaikka siellä etupäässä säilytetäänkin käyttöasioita (jotka ovat iloisen raikkaita näillä pakkasilla) säilyvät kaapissa erinomaisesti myös sekä koirien ruuat että jauhot.

Haaveenani on ostaa oma kotitarvemylly, jotta voisin jauhaa itse jauhoja aina sen hetkisen tarpeen mukaan ja siten saada viljasta hyödyksi myös jyvien rasvaisemmat osat, joita normaaleissa jauhoissa ei huonon säilyvyyden vuoksi juuri ole käytetty. Viljat voisin ostaa jyvinä suoraan lähitiloilta ja säilyttää säkeissä ja vakoissa, kuten ennenkin on tehty. Maalaisromanttista kyllä, sitä en kiellä, mutta ahkerana leipurina se vitivalkoinen vehnäjauho alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää.

Usean ruokakomeron vika on kuitenkin se, että mikäli elämässä iskee kaaos, eikä järjestys oikein pidä, saattaa nurkkiin kadota jos millaisia herkkuja. Onneksi viime päivinä minulla on ollut aikaa tutustua tarkemmin kotini nurkkiin ja siinä samalla on tullut kehiteltyä muutama hyvin onnistunut ja nopea resepti yllätysvieraiden tai pikanälä hyökätessä.

Tämän piirakan olen mukaillut muistaakseni Kotivinkistä nappaamasti tomaattipiirakan ohjeesta, jota meillä tehdään kesäaikaan useaan kertaan viikossa. Pohja on kätevä ympäri vuoden ja talvella piirakan voi täyttää lähes millä vaan, mitä nurkista löytyy. Tässä versiossa piirakasta tulee pizzamainen, mutta alkuperäisessä tomaattipiirakassa päälle laitetaan ainoastaan siivutettua tomaattia niin paljon, kuin vuokaan mahtuu.

Pohja:

0,5 dl kaurahiutaleita
1,5 dl vehnäjauhoja (tai 0,5 ohraa tai ruista ja loput vehnäjauhoja)
1 tl leivinjauhetta
reilu 0,5 dl öljyä
vajaa 1 dl vettä (tai vähän enemmän, riippuen ilman kosteudesta, jauhoista ja maailman asennosta)

Sekoita kuivat aineet piirakkavuuassa, siis juuri siinä samassa astiassa, jonka isket uuniin, kunhan pohjan aineet ovat sekaisin. Ei leivittämistä, ei voitelua tai muuta turhaa hääräämistä, vain tavallinen piirakkavuoka. Omani on lasinen tai juhlatilanteessa jopa savinen.

Tee jauhoista keko ja lurauta keon keskelle öljy ja hieman vettä. Sekoittele taikina tavallisella haarukalla ja kun taikina tuntuu sopivan napakalta, muttei missään nimessä kovalta, levitä taikina vuuan pohjalle ja reunoille oman makusi mukaan.

Mikäli täytät piirakan nopeasti kypsyvillä päällisillä, pohjan voi tässä vaiheessa laittaa uuniin n. kymmeneksi minuutiksi ja täyttää, kun päälliset on leikelty. Pizzatyylisten täytteiden kanssa en ole pohjaa esipaistanut ja silti se on ollut erinomaisen rapea.

Viimeksi täytin pohjan kaappiin unohtuneella tomaattipyreen lopulla, parilla viipaloidulla, ylikypsällä tomaatilla, sipulilla, kapriksilla ja oliiveilla sekä kyseenalaisessa kunnossa olevalla Aura-juustolla. Niin, ja tietysti yrteillä. Tällä kertaa käytin Provencale-yrttisekoitusta, jota arjessa tungen kaikkeen hiivaleivästä lihapulliin.

Oli täytteenä mitä tahansa, pinnalle kannattaa laittaa vielä mukavasti mustapippuria ja mikäli kaapista löytyy, jotain sulavaa juustoa. Joko raasteena tai ihan vaan siivuina, kuten minulla on tapana. Jaksan raastaa ainoastaan ne pahimmin kuivuneet kermajuusto- tai parmesaanikököt, muuten vetelen juustokuorrutuksen sujuvasti höylällä.

Piirakan paistoaika on noin vartin verran, päällisistä riippuen, mutta vielä kertaakaan ei ole käynyt niin, että juusto olisi ruskistunut ennen pohjan kypsymistä. Käytä siis juuston kypsymistä mittarina. Paistolämpötila on noin. 200 astetta. Tällä pohjalla lämpötilalla ei ole kovin paljon merkitystä, kunhan ei aivan tulikuumaan uuniin piirakkaa lykkää.

Tarkoituksenani oli laittaa kuva ihanasta piirakasta, mutta isännällä oli illalla nälkä ja piirakka katosi ennen kameran päätymistä keittiöön. Kuva on sen sijaan lempimaisemani tuvan ikkunasta, joka tänä aamuna näytti jotenkin erityisen kauniilta aamukahvia juodessani. Ehkä lähestyvä onnettomuuden vuosipäivä saa aikaan sen, että katselen maailmaa kaunistavien lasien läpi. Tai sitten tänään oli vain poikkeuksellisen kaunis aamu.