Tänään alkaa taisto, voiko Suomessa olla maatila ilman peltoa. Tukipolitiikka on periaatteessa sellainen, jotta pääset mukaan mihin tahansa tukijärjestelmään, sinulla on oltava kolme hehtaaria peltoa. Ei auta, vaikka kasvatat eläimiä ja myyt tuotteita, ei, vaan maatilalla on oltava viljelykelpoista maata, vaikkei varsinainen viljely kannattaisikaan. Meidänkään ei kannata investoida kaikkiin tarvittaviin laitteisiin, jotta saadaan eläinten talviruuat kasvatettua, vaan edullisemmaksi tulee, kun naapuruston ammattilaiset kasvattavat meille korkealaatuista heinää ja kauraa mammojen ruuaksi ostopalveluna. Ja onhan se aika hienoa, kun viime viikolla naapurin isäntä kantoi kaurasäkit lampolan rehuvarastoon, ihan sisälle saaviin asti, kun minä en yhdellä kädellä pystynyt. Asiakaspalvelua, sanon minä.
Määritelmistä löytyy myös tarkemmin tutkimalla termi avoin hakamaa, millä käsitykseni mukaan meidänkin elukat laiduntavat ison osan laidunkautta. Meillä on avoimia niittyjä, joille on jätetty puita kasvamaan lampaiden ja tietysti muidenkin eläinten luonnollisiksi suojiksi ja nyt sitten tutkitaan, ovatko nämä tulkinnan mukaan avointa hakamaata, mikä oikeuttaisi meidätkin mukaan tukijärjestelmiin ja sitä kautta "oikeaksi" maatilaksi. Meidän lampaat laiduntavat myös metsämailla, mutta sitähän ei tukijärjestelmä ymmärrä. Pääpaino kun on avoimen pellon tukeminen, kasvatetaan siinä tehokkaasti sitten ihmisravintoa, eläinten rehua tai rikkaruohoja. Kunhan on viljelykelpoista.
Näitä tukiasioita on tullut pohdittua viime aikoina oikein urakalla, kun kahden pienen lapsen kotiäitinä ja vähän vammaisena on joutunut miettimään, mistä sitä milloinkin kaivelee elämiseen tarvittavat rahat. Ei meidän perhe sinänsä pulassa ole, onhan miehellä valtion pitkä ja kapea leipä, mutta on se silti onnellista, että Suomessa on sosiaalietuuksia myös näihin elämäntilanteisiin, joissa maailma ei makaa aivan suunnitelmien mukaisesti. Kelan rahallisen avun lisäksi etenkin käytännön apua on saatu kunnalta, josta on lisäkäsiä järjestynyt lasten hoitoon, kun en ole jaksanut tai pystynyt tyttöjä hoitamaan. Taustalla tässä kaikessa häärää vielä tapaturmavakuutusyhtiö, jonka rahoituksella on hoidettu sekä sairaalalaskuni, ambulanssi- ja taksiajeluni, kuntoutukseni sekä lasten- ja kodinhoitoa. Nämä julkiset tukiverkostot ovat omien, sosiaalisten verkostojen lisänä auttaneet meitä pysymään lähes järjissään tässä pyörityksessä.
Mutta näissä tukijärjestelmissä on paljon työllistäviäkin ominaisuuksia. En olisi ikinä osannut hakea tai etsiä kaikkia niitä apuja, mitä olemme saaneet, ellei kohdalleni olisi osunut niin ammattitaitoisia ihmisiä, jotka ovat osanneet neuvoa oikeissa paikoissa oikeita asioita. Vakuutusyhtiön ihminen on kertonut, millaisiin korvauksiin minulla on mahdollisuus, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät. Neuvolantäti on pitänyt huolta, että olen osannut kysellä oikeilta tahoilta apua kodinhoitoon ja nyt kunnan maaseutusihteeri kannustaa metsästämään tukikelpoisuutta tilallemme. Mitäs, jos en olisikaan törmännyt näihin ihmisiin törmäykseni jälkeen? Mitä, jos emme olisi ymmärtäneet oikeuksiamme ja mahdollisuuksiamme saada apua pahassa paikassa? Vaikka peruskoulussa yhteiskuntaoppia opetettiinkin, en voi sanoa, että näitä tietoja olisin sieltä omaksunut. Ihmisen pitää siis olla joko aktiivinen tai hyväonninen, jotta saa apua silloin, kuin sitä tarvitsee. Näin jälkikäteen se tuntuu aika kauhelta ja oikeastaan vasta nyt ymmärrän, että ihan oikeasti joku voi pudota "yhteiskunnan" ulkopuolelle tahtomattaan elämäntilanteen muututtua ratkaisevasti. Onneksi maksamme veroja. Ja vakuutusmaksunikin maksan riemusta kiljuen lopun ikäni.
Kiitos tukijärjestelmille ja asiantunteville ihmisille. Uskon, että apua saa, jos uskaltaa kysyä, vaikkei kysyminen aina niin helppoa olekaan. Jospa kaikki oppisivat kysymisen taidon jo peruskoulussa.
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
maanantai 17. helmikuuta 2014
Läksyjä
Opin eilen kaksi asiaa. Oppiminen ei välttämättä, ainakaan minun kohdallani tarkoita uusien asioiden omaksumista vaan myös vanhoja, tiedettyjä asioita voi oppia uudelleen.
Opetus 1. Vaikka taloudellisesti tiedostavana ja jätteen määrää pohtivana ihmisenä ostan aina tarvitsemani isoissa erissä, ymmärsin kuitenkin eilen, että kokonaistaloudellisesti fiksuinta ja myös ekologisesti kestävintä on ostaa suklaat levyjen sijaan patukoina. Alakoulun matematiikallakin voi ymmärtää, että 18 grammaa on kamalan paljon vähemmän kuin 150 tai peräti 200 grammaa. Onhan 18 hevostakin vähemmän kuin 150 heppaa. Vääryyttä, mutta totta.
Opetus 2. Ruuanlaitto ei ole polkupyörällä ajoa. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni falafeleja. Ilman ohjetta tietysti ja raaka-aineosaaminen oli tasoa kikherne ja varmaan kananmunaa, että pysyy koossa. Maku oli kyllä erinoimainen ja mukavaahan tekeminen oli, mutta päivälliseksi tarjoilin lautasellisen falafelmössöä perunamössön ja jogurttikastikkeen kera. Isosisko oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut käyttää hampaita tai naaman lihaksia syömiseen.
Lupaan opetella tekemään herkkufalafeleja. Jaan ohjeen heti, kun ne pysyvät kasassa vielä lautasellakin.
Tätä kirjoittaessani söin sujuvasti 150 grammaa suklaata. Että ei se oppi aina kerrasta kaaliin mene, vaikka kaikkensa tekisikin. Alisuoriutuja mikä alisuoriutuja.
Opetus 1. Vaikka taloudellisesti tiedostavana ja jätteen määrää pohtivana ihmisenä ostan aina tarvitsemani isoissa erissä, ymmärsin kuitenkin eilen, että kokonaistaloudellisesti fiksuinta ja myös ekologisesti kestävintä on ostaa suklaat levyjen sijaan patukoina. Alakoulun matematiikallakin voi ymmärtää, että 18 grammaa on kamalan paljon vähemmän kuin 150 tai peräti 200 grammaa. Onhan 18 hevostakin vähemmän kuin 150 heppaa. Vääryyttä, mutta totta.
Opetus 2. Ruuanlaitto ei ole polkupyörällä ajoa. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni falafeleja. Ilman ohjetta tietysti ja raaka-aineosaaminen oli tasoa kikherne ja varmaan kananmunaa, että pysyy koossa. Maku oli kyllä erinoimainen ja mukavaahan tekeminen oli, mutta päivälliseksi tarjoilin lautasellisen falafelmössöä perunamössön ja jogurttikastikkeen kera. Isosisko oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut käyttää hampaita tai naaman lihaksia syömiseen.
Lupaan opetella tekemään herkkufalafeleja. Jaan ohjeen heti, kun ne pysyvät kasassa vielä lautasellakin.
Tätä kirjoittaessani söin sujuvasti 150 grammaa suklaata. Että ei se oppi aina kerrasta kaaliin mene, vaikka kaikkensa tekisikin. Alisuoriutuja mikä alisuoriutuja.
tiistai 4. helmikuuta 2014
Kielioppia
Aina välillä kiroiluttaa. Etenkin, kun on kirkuvan lapsen kanssa herännyt kolmen kieppeillä aamuyöstä ja valvonut siitä asti iltapäivään, haaveillen kupillisesta kuumaa ja senkin saa maistella mikron kautta iltapäivällä neljän kieppeillä. Kyllä, lapset ovat joskus aika raskaita, mutta kuten jossain sosiaalisessa mediassa kiertäneessä mietelauseessa sanottiin jotenkin niin että samalla, kun sinä elät arkea, lapsesi elää lapsuuttaan. Yritän pitää sen mielessä, vaikka kaipaankin välillä kirosanoja, joita kehtaa viljellä myös lasten kuullen. Joskus kun on vaan pakko sadatella.
Teininä ja vielä aika paljon vanhempana tuli käytettyä suomalaista viisikirjaimista välimerkkiä enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun lapset syntyivät, oli pakko alkaa siistiä kielenkäyttöä, jotten kummankaan ensimmäinen sana olisi kovin ruma. Isosisko osaa kyllä karjaista saakelinsa, kun lyö varpaansa kynnykseen, mutta tätä sanastoa on äidin lisäksi olleet opettamassa myös muut lähisukulaiset. Syyttäkööt itseään, mikäli lapsi päästelee sulosointuja julkisella paikalla.
Kiukutellessani julkisesti sosiaalisessa mediassa kurjan päivän vuoksi, minulle ehdotettiin useita, varteenotettavia ja kauniitakin vaihtoehtoja sadattelulle. Runollinen niittyvitukka sai pohtimaan kirosanojen taustoja. Monet, ponnekkaimmat kirosanat ovat raamatullisia, mutta myös suomalaisille tärkeästä luonnosta voisi kaivella monen suuhun sopivampia ja huomattavasti kauniimpiin asioihin viittaavia voimasanoja.
Kasvilajintuntemuksen kurssilla opiskeluaikana tuli naureskeltua kasvien suomenkielisille nimille, mutta tässä elämäntilanteessa, kun tarvitsen uutta sanavarastoa lähes päivittäin, on tullut muisteltua kasvitieteellisiä hienouksia. Rikkakasvinakin esiintyvä lutukka (Capsella bursa-patoris) saa mukavan särmän, kun sen karjaisee korvaamaan pahempaa haukkumanimeä esimerkiksi karsinan aitaa tuhoavalle pässille. Sille kun pelkkä perkeleen pässi ei jotenkin ole soveltuva.
Perinteinen tilanvaltaaja vattu soveltuu korvaamaan sitä rumempaa tilanvaltaajaa samankaltaisuutensa vuoksi, mutta myös vesikasveina tunnetut vitat auttavat varmasti pahimman yli. Kiroilun on todettu vähentävän kipukokemusta, joten suosittelen kroonisesta kivusta ja muusta ärsytyksestä kärsiville tutustumista Valokkiin, Jyväskylän avoimen yliopiston nettikasvioon. Kauniita kuvia ja sopivia sanoja erilaisiin elämäntilanteisiin.
Pidentyneeseen kiukkukohtaukseen löytyy myös sopiva ratkaisu jäkälämaailmasta. Puiden pinnoilla elelevä sormipaisukarve on kuin kiukku kaksivuotiaalla. Lehtevä ja laajalle leviä, maisemaan ja pintaan sopiva ja tavallinen, mutta kuitenkin omalla tavallaan ylimääräinen. Nimen sähähtäminen hampaiden välistä kuitenkin saattaa pysäyttää pahankin tilanteen voimallaan, olematta liian raaka tai loukkaava varsinaisen kirosanan tavalla.
Seuraavaksi taidan kokeilla ärräpään sijaan ärviää, kun käteen sattuu vauvaa nostaessa. Mikäli kielipoliisi ei iske, raportoin kielellisestä siivousprojektista tulevaisuudessa. Siivoanhan parhaillaan koko elämääni ja kieleni on merkittävä osa minuutta. Jos pystyn hävittämään turhia tavaroita, voin yhtä hyvin edes yrittää hävittää turhia sanoja. Sanat satuttavat yleensä pahemmin kuin teot ja meidän aikuisten tehtävänähän on pitää lapsemme turvassa ja suojata heitä turhalta kivulta. Pieni fyysinen kipu silloin tällöin kompastumisineen ja kaatuiluineen on varmasti aivan turvallista ja tarpeellistakin, mutta kiukuspäissään päästetty ruma sana satuttaa paljon syvemmältä ja niin paljon pidempään.
Lapseni muodostavat koko ajan kuvaa omasta äidistään, enkä todellakaan tahdo, että lapseni pitävät minua kiukkuisena akkana, vaikka se tällä hetkellä onkin vallitseva olotila. Ei ole reilua ketään kohtaan, jos lasteni lapsuus on ainoastaan pahantuulisen äidin toipumista. Vaikka se tällä hetkellä tuntuukin ainoalta todellisuudelta, yritän silti parhaani mukaan, että tyttöjen lapsuus olisi onnellinen ja turvallinen. Onneksi tässä meidän perheen arjessa on muitakin aikuisia kuin vain väsynyt äiti. Kiitos teille kaikille!
Teininä ja vielä aika paljon vanhempana tuli käytettyä suomalaista viisikirjaimista välimerkkiä enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun lapset syntyivät, oli pakko alkaa siistiä kielenkäyttöä, jotten kummankaan ensimmäinen sana olisi kovin ruma. Isosisko osaa kyllä karjaista saakelinsa, kun lyö varpaansa kynnykseen, mutta tätä sanastoa on äidin lisäksi olleet opettamassa myös muut lähisukulaiset. Syyttäkööt itseään, mikäli lapsi päästelee sulosointuja julkisella paikalla.
Kiukutellessani julkisesti sosiaalisessa mediassa kurjan päivän vuoksi, minulle ehdotettiin useita, varteenotettavia ja kauniitakin vaihtoehtoja sadattelulle. Runollinen niittyvitukka sai pohtimaan kirosanojen taustoja. Monet, ponnekkaimmat kirosanat ovat raamatullisia, mutta myös suomalaisille tärkeästä luonnosta voisi kaivella monen suuhun sopivampia ja huomattavasti kauniimpiin asioihin viittaavia voimasanoja.
Kasvilajintuntemuksen kurssilla opiskeluaikana tuli naureskeltua kasvien suomenkielisille nimille, mutta tässä elämäntilanteessa, kun tarvitsen uutta sanavarastoa lähes päivittäin, on tullut muisteltua kasvitieteellisiä hienouksia. Rikkakasvinakin esiintyvä lutukka (Capsella bursa-patoris) saa mukavan särmän, kun sen karjaisee korvaamaan pahempaa haukkumanimeä esimerkiksi karsinan aitaa tuhoavalle pässille. Sille kun pelkkä perkeleen pässi ei jotenkin ole soveltuva.
Perinteinen tilanvaltaaja vattu soveltuu korvaamaan sitä rumempaa tilanvaltaajaa samankaltaisuutensa vuoksi, mutta myös vesikasveina tunnetut vitat auttavat varmasti pahimman yli. Kiroilun on todettu vähentävän kipukokemusta, joten suosittelen kroonisesta kivusta ja muusta ärsytyksestä kärsiville tutustumista Valokkiin, Jyväskylän avoimen yliopiston nettikasvioon. Kauniita kuvia ja sopivia sanoja erilaisiin elämäntilanteisiin.
Pidentyneeseen kiukkukohtaukseen löytyy myös sopiva ratkaisu jäkälämaailmasta. Puiden pinnoilla elelevä sormipaisukarve on kuin kiukku kaksivuotiaalla. Lehtevä ja laajalle leviä, maisemaan ja pintaan sopiva ja tavallinen, mutta kuitenkin omalla tavallaan ylimääräinen. Nimen sähähtäminen hampaiden välistä kuitenkin saattaa pysäyttää pahankin tilanteen voimallaan, olematta liian raaka tai loukkaava varsinaisen kirosanan tavalla.
Seuraavaksi taidan kokeilla ärräpään sijaan ärviää, kun käteen sattuu vauvaa nostaessa. Mikäli kielipoliisi ei iske, raportoin kielellisestä siivousprojektista tulevaisuudessa. Siivoanhan parhaillaan koko elämääni ja kieleni on merkittävä osa minuutta. Jos pystyn hävittämään turhia tavaroita, voin yhtä hyvin edes yrittää hävittää turhia sanoja. Sanat satuttavat yleensä pahemmin kuin teot ja meidän aikuisten tehtävänähän on pitää lapsemme turvassa ja suojata heitä turhalta kivulta. Pieni fyysinen kipu silloin tällöin kompastumisineen ja kaatuiluineen on varmasti aivan turvallista ja tarpeellistakin, mutta kiukuspäissään päästetty ruma sana satuttaa paljon syvemmältä ja niin paljon pidempään.
Lapseni muodostavat koko ajan kuvaa omasta äidistään, enkä todellakaan tahdo, että lapseni pitävät minua kiukkuisena akkana, vaikka se tällä hetkellä onkin vallitseva olotila. Ei ole reilua ketään kohtaan, jos lasteni lapsuus on ainoastaan pahantuulisen äidin toipumista. Vaikka se tällä hetkellä tuntuukin ainoalta todellisuudelta, yritän silti parhaani mukaan, että tyttöjen lapsuus olisi onnellinen ja turvallinen. Onneksi tässä meidän perheen arjessa on muitakin aikuisia kuin vain väsynyt äiti. Kiitos teille kaikille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)