Univelka

Meidän vauva on ihanan helppo. Hän nukahtaa ennen kymmentä ja nukkuu yleensä rauhallisesti aamuseitsemään asti. Satunnaisesti saattaa herätä kerran yössä syömään, muuten keskittyy nukkumiseen.

Vaikka väsyneenä äitinä olen tyytyväinen tilanteeseen, harmittaa kuitenkin, että yövalvomiset ovat ohi. Kyllähän meillä heräillään öisin, pahimmillaan tunnin välein huonosti nukkuvan Isosiskon kanssa, mutta heräily on eri asia kuin valvominen. Jossain sisimmässäni kaipaan niitä öisiä hetkiä, kun istun keskellä yötä sohvalla kuumaan kaakaon kanssa ja katselen suosikkisarjojani tallenteina. Enää sitä aikaa ei ole ollenkaan. Yöt poukkoillaan, joten päivisin olen väsynyt ja keskittyminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ihania sarjoja muut seuraavat tai mitkä ovat kuluvan hetken trendit. Ei sillä, että niillä suurta vaikutusta elämääni on ennenkään ollut, mutta olen minä kuitenkin jossain määrin seurannut aikaani.

Vielä tätä viihdepuolta vaikeampi asia, jolle ei juuri koskaan ole aikaa, on lehtien lukeminen. Tiedän kyllä Ylen uutissivujen kautta, että Ukrainassa on kaaos ja Suomessa on edelleen lama, mutta että oikeasti ehtisin syventyä johonkin asiaan, tuntuu ajatuksenakin utopistiselta.

Olen onnellinen, etten käy tässä sumussa töissä, mutta pohdin vaan, että kuinka paljon työikäisissä ihmisissä onkaan pienten lasten vanhempia. Väsyneenä töiden tekeminen on kuluttavaa ja vaikeaa, mutta niin monella tapaa vaarallistakin. Mitä jos yläasteen opettaja nukahtaa tunnille valvottuaan muutaman viikon kiukkuavan kolmevuotiaan kanssa? Entä taksikuski torkkuu koulukyytiä ajaessaan, kun koliikkinen kuopus pitää koko perhettä hereillä? En uskalla edes ajatella, mitä tapahtuu, kun kirurgia nukuttaa kesken leikkauksen, kun Kerttu-Petteri ei suostu nukkumaan kuin vanhempiensa välissä ja silloinkin keskittyy etupäässä potkimaan nukkumista yrittävien kylkiluita.

Kuinka kummassa tämä yhteiskunta oikein pyörii? Jos työteho on tammikuussa huono joulun jäljiltä, helmikuussa pidetään hiihtolomia, maaliskuu menee jotenkin taistellessa, koska huhtikuun sekoittaa kuitenkin pääsiäinen. Nopeimmat aloittavat kesälomansa jo toukokuussa, eikä kesä-heinäkuussa tässä maassa tapahdu yhtään mitään. Kun suomalaiset palailevat elo-syyskuussa lomilta, muu Eurooppa nauttii auringosta. Lokakuussa syyslomaillaan, marraskuussa kaikkia masentaa ja joulukuu meneekin pikkujouluillessa ja joulua valmistellessa.

Samalla logiikalla työikäinen on työuransa alussa samaan aikaan työntekijä ja opiskelija, eli aina kännissä tai muuten vaan väsynyt. Kun sitten vihdoin valmistuu (jos valmistuu), sitä painaa apinanraivolla duunia yötä päivää niin kauan, että tuottavuus ainoastaan laskee, kun väsyttää niin pirusti. Näissä kahdessa vaiheessa jotkut uhkarohkeat jo lisääntyvät ja hankkivat aina vain enemmän univelkaa.

Sitten, kun työnteko alkaa alkujännityksen jälkeen helpottaa, on aika lisääntyä ja jäädä hoitovapaalle väsymään ja valvomaan öitä. Valvominen on sukupuolesta riippumatonta tässä vaiheessa, vaikka heräämisen niin usein tekeekin äiti. Miehiltä kuulemma puuttuu se geeni, joka herättää vauvan itkuun. Mies herää kertoman mukaan vasta siihen, kun vaimo rymistelee vauvaa syöttämään.

Pikkulapsiarjen ja unettomien vuosien jälkeen onkin aika valvoa kotona hiljaisuudessa. Kytätä, koska se teini tulee kotiin, kenen kyydissä ja missä kunnossa. Vai karkaako se peräti ikkunasta sen naapurin Jaskan matkaan, vaikka valehteli menevänsä nätisti nukkumaan jo kahdeksalta. Miten muka teinin vanhempi olisi yhtään virkeämpi kuin se teinikään, joka yöt riekkuu joko tietokoneella tai sen naapurin Jaskan matkassa.

Lasten lennettyä pesästä alkaa kuulemma se aika, jolloin olisi aikaa nukkua näitä kerrytettyjä univelkoja pois oikein korkojen kanssa, mutta ikävä kyllä ihmisen fysiikka pettää näillä paikkeilla. Selkä tai joku muu ruumiinosa särkee niin, ettei nukkumisesta tule mitään. Tai sitten ei muuten vaan nukuta. Ei edes lääkkeillä. Ja jos lääkkeet auttavat, niin sitten tarvitaan lisää lääkkeitä, että herää edes joskus. Yhteisvaikutushan tietysti väsyttää ja heikentää muutenkin yleiskuntoa, mikä tietysti väsyttää vielä lisää. Tässä vaiheessa monet kokeilevat myös alkoholia apulaisena univaikeuksien hoidossa, mutta yleensä sekin aiheuttaa nukkumattomuutta. Joko liiallisina promilleina tai niin villeinä päähänpistoina, ettei uni vaan tule silmään.

Sitten voikin jäädä onnellisesti eläkkeelle ja ihmetellä, että mihin kummaan se elämä oikeasti katosi ja mitä kummaa tein kun olin kuitenkin koko ajan lomalla. Vai olinko sittenkään? Minä menen nyt nukkumaan ja suosittelen sitä kaikille kynnelle kykeneville. Maailma makaa täällä vielä huomennakin, vaikka pyykit jäävät koneeseen, viikon lehdet ovat pöydällä kasalla ja roskis haisee vessassa. Ne kaikki ovat siellä huomennakin. Hyvää yötä!

P.S. Digiboksin voi tyhjentää katsomattakin, eikä kukaan ole ymmärtääkseni siihen vielä menehtynyt.

Maailman toiseksi paras banaanikakku

Jääkaapin uumenista putkahti eilisen tyhjennysoperaation yhteydessä kolme järkyttävän näköistä banaania. Tiedän, ettei banaaneja kuulu säilyttää jääkaapissa, mutta jostain syystä niitä sinne aina päätyy, eikä meidän jääkaappi ole varmaankaan se ainoa banaanipakastin. Siksihän banaani menee niin nopeasti jääkaapissa pilalle, se paleltuu. Lammastilalla pitäisi varmaan kehittää banaanillekin villapaita...

Mutta siis asiaan. Koska minulle edelleen aiheutuu painajaisia roskiin päätyvästä ruuasta, päätin tänään tutkia ystäväni Googlen kanssa banaanikakkureseptejä. Hakusanoilla "banaanikakku" ja "ohje" löytyi mainio resepti, josta kaappien sisällön määräämänä muokkasin tämän päivän jääkaapinsiivousreseptin. Alkuperäisen ohjeen löydät Cebicin keittiössä-blogista, osoitteesta cebicinkeittio.blogspot.fi.

Reseptin ihanuus piilee jälleen kerran siinä, ettei ylimääräistä tiskiä synny ja taikina ei ole suurikaan kemiallinen haaste, sillä lisäilin aineet aivan satunnaisessa järjestyksessä 2,5-vuotiaan Isosiskon toimiessa vatkaimena ja tällä reseptillä onnistui. Siis valehtelematta parivuotiaan voimat riittävät saamaan aikaiseksi tämän taikinan kuohkeuden. Ja arvatkaa, oliko pikkuleipuri onnellinen itse leipomastaan kakusta.

Banaanikakku

Alkutilanne on tämä:


Käsittämättömän löysä ja karmea banaani. Tarkemmin tutkittuani ja haisteltuani se oli kuin olikin vielä banaani. Ja näitä kakkuun tarvitaan siis kaksi. Koska tällaiset herkut ovat jo valmiiksi lähes muhennosta, ei kulhon pohjalla muhentamiseen kulunut kuin noin 10 sekuntia. Haarukalla. Parivuotiaan voimilla.

Samaan aikaan kulhoon heitellään

2,5 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl vaniljasokeria
8 rkl turkkilaista jogurttia (tai mitä tahansa sopivaa maitotuotetta)
125 g margariinia sulatettuna (sulatuskipon saa sujuvasti puhtaaksi pullasudilla, jolla voi sitten voidella tarvittavan vuuan)
2,5 dl vehnäjauhoja
kookoshiutaleita maun mukaan sekä taikinaan että valmiin kakun päälle
2 munaa



Vaikka alkuperäinen ohje on kuivakakkuvuokaan suunniteltu, laiskuus iski jälleen kerran ja päätin nopeuttaa leivontaprosessia kakkupohjan vuualla. Taidan kokeilla tätä joskus täytekakun pohjaksikin.

Lisäsin aineet ihan kirjoittamassani järjestyksessä, mikä ei mitenkään tue käsitystä leipomisen tärkeimmästä opista "sekoita kuivat aineet keskenään". Hyvin sekosi silti, kohosi ja oli kaunis.

Paista noin tunti 200-asteessa ja jäähdytä ennen leikkaamista. Kakku on todella märkä ja taikina on löysää, älä pelästy. Kokeile rohkeasti kakun kypsyys hammastikulla. Kun tikkuun ei jää kökköjä, kakku on kypsä. Kostea tikku voi silti olla. Älä paista liikaa. Tässä kakussa taitaa päteä suklaakakun ohje: Jos kakku murisee, se on ylikypsä. Mur Mur.



Kakkuun kuulumattomat korvat kertovat ihanasta tuoksusta.

Päivän opetus on, että älä hävitä ylikypsiä tai muuten arvelluttavia banaaneja vaan leivo kakku. Sekoittamiseen ja mittaamiseen menee alle vartti lapsenkin kanssa ja paistamiseen tarvitaan sitten se noin tunti. Puolentoista tunnin kuluttua kulahtaneiden banaanien löytymisestä voit herkutella. Ei huonompi hävityskeino sekään.