Kaikki paha loppuu aikanaan

Pitkästä aikaa pääsen terapiaistunnolleni blogini kanssa. Olin ajatellut päivitellä meidän perheen perinteiseksi muodostunutta kaaoselämää, mutta sain juuri murskaavan suru-uutisen ystäväni perheestä.

Menettämisen pelko on meissä kaikissa. Elämäntilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän pinnalla, mutta siellä se jossain aina lymyilee. Onnettomuuteni jälkeen olen kokenut sellaisia pelon tunteita, etten järjellä pääse niistä eroon. Jos puoliso ei vastaa puhelimeen, pahimpana tällaisena hetkenä selviytyminen iskee päälle ja ehdin jo suunnitella, kenelle minun pitää ensimmäisenä ilmoittaa, että mieheni on kuollut. Tai kun tytär häviää omassa pihassa silmistä yllättäen, ehdin hätääntyä alle sekuntissa ja miettiä, missä puhelimeni on, mistä saan nopeimmin avun paikalle ja missä tyttö makaa hengettömänä.

Pelkotila helpottaa ajan myötä, en sitä epäile hetkeäkään, mutta läheisilleni on raskasta katsella sivusta romahduksia, joita pelkotilanteen laukeaminen aiheuttaa. Olen kuitenkin onnekas, ettei tällä hetkellä läheisilläni ole normaalia suurempaa todennäköisyyttä menehtyä. Kaikki, jotka lähelläni ovat viime vuosina vakavasti sairastaneet, on käynyt onni ja he ovat edelleen kanssamme viettämässä tätä kummallista elämää.

Sairauden aiheuttamaan suruun ihminen tavallaan valmistautuu yrittämällä ymmärtää, mitä sairaan kehossa tapahtuu ja miten potilaan elämää voisi jollain tasolla helpottaa. Se, viekö loppu hengen vai ei, ei ole vakavassa terveysongelmassa niin merkityksellistä varsinaisen sairastusmatkan aikana, kuin sillä kuoleman pelolla, jota joutuu kokemaan jokaisena hetkenä, kun sairaus on läsnä läheisessä. Tyttäreni tilanne korjaantui leikkauksella ja vaikka tiesin, että hän tulee parantumaan, pelkäsin koko ajan, josko en onnistuisikaan pitämään häntä elossa viimeiseen leikkaukseen asti. Mitä jos kävisikin huonosti. Mitä, jos en saisikaan apua ajoissa paikalle, enkä saisi itse hänen hengitystään normaaliksi.

Vakavan sairauden kanssa eläessä joutuu pelkäämään jokaista puhelinsoittoa. Milloin joku soittaa, että nyt tilanne on menossa huonoksi tai että pahin on tapahtunut. Vaikka usein aikaa onkin ja puhutaan valmistautumisesta pahimpaan, silti läheisen kuolema on aina suuri ja polvilleen lyövä suru, johon ei oikeasti ole voinut mitenkään valmistautua. Se on kuin pahaa unta, joka ei koskaan lopu. Jotain niin kamalaa on tapahtunut, ettei se ole totta, mutta koskaan se totuus ei tule takaisin. Läheisen menettänyt odottaa todennäköisesti jossain määrin ikuisesti, että paha uni loppuisi ja maailma palautuisi normaaliksi. Sellaiseksi, kuin menettänyt sen muistaa ennen menetystä.

Kun on joskus ollut siinä tilanteessa, että tapahtuma on vain pahaa unta ja sen uskoo loppuvan kohta, eikä se koskaan lopukaan, voi todeta olleensa aika lähellä syvintä mahdollista epätoivoa. Mutta jos sen tunteen on päässyt tuntemaan, on ainakin itse vielä elossa ja voi olla varma, että enää paljon pahemmaksi ei elämä voi muuttua.

Osanottoni M

Ei naurata

Eräänä tammikuisena aamuna Kerkko Kortiton otti avopuolisonsa auton tämän työpaikan pihasta ja lähti ajelulle. Kerkko Kortiton oli ajellut tietä usein ja ollut kyydissä sitäkin enemmän, joten voitaneen todeta, että Kerkko tunsi tien. Kerkolla ei ollut ajokorttia tuolloin, eikä ollut koskaan ollutkaan, mutta eihän sitä kortilla ajella.

Kerkko kaasutteli talvisella pikkutiellä tyytyväisenä siihen asti, kunnes hänen kuljettamansa ajoneuvo törmäsi tiellä vastaantulleeseen japaninkippoon, jota ajoi raskaana ollut nainen. Kerkko hätääntyi ja yritti saada naisen autosta ulos tässä kuitenkaan onnistumatta ja naisen huutaessa murskautuneessa autossa apua, joutui Kerkko soittamaan hätänumeroon.

Avun saavuttua naista alettiin irroittamaan autosta ja Kerkko päätti esittää loukkaantunutta päästäkseen pois paikalta. Kerkko Kortiton kertoi nimekseen Nilkki Kortiton ja istahti tyytyväisenä ambulanssiin. Paikalle saapunut poliisipartio kysyi ambulanssihenkilökunnalta, kuka lanssissa istui ja päästi sairaskuljetuksen matkoihinsa. Kerkko vietiin ensiapuun, josta hän poistui omatoimisesti.

Autoon jumiin jäänyt nainen huusi apua lapselleen ja itselleen ja päätyi irroitusoperaation jälkeen leikkauspöydän kautta tehohoitoon. Tehohoidosta hän joutui uudelleen leikkauspöydälle ja tämän jälkeen vuodeosastolle harjoittelemaan pyörätuolin käyttöä. Kahden viikon sairaalareissun jälkeen nainen pääsi paaritaksilla kotiin onnellisena siitä, että oli elossa ja että kotona odottavalla taaperolla oli edelleen äiti sekä pieni sisar tulossa. Isälläkin oli vielä vaimo.

Poliisin tutkinta ei oikein ottanut edetäkseen, joten nainen otti yhteyttä jutun tutkijaan ja pyysi, että koska häntä epäillään rikoksesta, liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, hän haluaisi tulla pikaisesti kuulluksi, jotta asia saataisiin käsiteltyä ja hän pääsisi jatkamaan elämäänsä. Useiden pyyntöjen jälkeen pyörätuolissa istuvaa naista kuulusteltiin ja hän kuvitteli asian pian hoituvan.

Kului viikkoja, kuukausia ja melkein vuosi ennen kuin poliisista kuului mitään useista tiedusteluista huolimatta. Kerkko Kortiton oli vihdoin tavoitettu ja hänet oli myös rikoksesta epäiltynä kuulusteltu. Tähän mennessä nainen oli taistellut vakuutusyhtiöiden kanssa, koska vastapuoli ei ollut vahinkoilmoitusta tehnyt, vaikka molemmat autot romuttuivat täysin. Vakuutusyhtiön silmissä asia oli olematon, koska vain toinen osapuoli oli vahinkoilmoituksen muodossa olemassa. Ja tämä toinen osapuoli oli pahoin vammautunut, raskaana oleva pienen lapsen äiti.

Kohtasi nainen epätoivossaan ihmisiäkin. Tapaturmavakuutusyhtiön edustaja auttoi kaikin keinoin, mitä pystyi ja Kelasta sai neuvoja, kun sairausloman ja äitiysloman, palkatun lastenhoito- ja avustavan henkilökunnan asioiden kanssa oli aika paljon ihmettelemistä.

Kun vuosi oli kulunut onnettomuudesta, nainen oli leikattu neljä kertaa, vauva oli syntynyt, pääsi äiti vihdoin kävelemään ja harjoittelemaan uusien raajojen käyttöä kahden pienen lapsensa kanssa. Nainen kyseli poliisilta jutun tilannetta ja sai kuulla, että esitutkinta oli päättynyt ja asia oli syyttäjällä harkittavana. Samaan aikaan Kelasta tuli kirje, että vanhempainpäivärahaa peritään takaisin ja kolarissa romuttuneen auton luotonlyhennykset jatkuvat edelleen. Nainen otti yhteyttä lakimieheen joka totesi, että syyte ja tuomio on molemmille kolarin osapuolille se todennäköinen lopputulos. Sillä, ettei toisella osapuolella ollut ajokorttia ja että tämä pakeni vastuuta ei ole merkitystä kun arvioidaan onnettomuuteen johtaneita syitä. Myöskään sillä ei ole merkitystä, että poliisin esitutkinta on niin vajavainen, ettei sen perusteella pysty kertomaan, mitä tilanteessa on tapahtunut ja mikä oli Kerkko Kortittoman ajokunto sillä hetkellä. Myöskään sillä, että Kerkko Kortiton oli ottanut auton haltuunsa kyseenalaisin keinoin, ei ole merkitystä.

Kelaa kiinnosti naisen kurja tilanne niin paljon, että valituksen jälkeen naista armahdettiin takaisinmaksussa kolmensadan euron alennuksella. Nainen pohti, jaksaako sitä enää valittaa, kun Kerkko Kortiton porskuttaa kaikesta huolimatta.

Mitä tästä opimme? On aivan turhaa yrittää hoitaa asioitaan kunnolla, kysyä neuvoa ja hoitaa kansalaisvelvollisuuksiaan. Aina on joku, joka pääsee helpommalla ja on silti samalla viivalla tuomion koittaessa. Paskat, sanon minä.