lauantai 27. kesäkuuta 2015

Kaksi yhden hinnalla eli Pippurilammasreseptit

Suurena tietoteknisenä nerona olen tupuloinut tilan sivuilta Reseptit-osion vihreämmille laidunmaille, kirjaan tähän toimivat ohjeet Hakamaan lammastilan Pippurilampaalle.

Reseptit olen mitoittanut niin, että yhdestä 400 gramman purkista tekee sekä keiton että piirakan. Oman maun mukaan voi sitten soveltaa, jakaako lihamäärän jotenkin muuten, mutta periaatteessa puolet ja puolet on hyvä aloitussuhde.


Pippurilammaspiirakka

150 g margariinia
3 dl vehnäjauhoja
1/2 tl leivinjauhetta
1 dl vettä

Täyte:

Vajaa 200 g Pippurilammasta
1 paprika
100 g juustoa
3 munaa
2 dl kermaa
1 dl maitoa
pippuria
Provencen yrttejä 1-2 tl (tai timjamia, rosmariinia, meiramia tai oreganoa oman maun mukaisena sekoituksena)

Nypi margariini ja kuivat aineet ryynimäiseksi. Lisää vesi.

Levitä taikina voidellun piirakkavuuan pohjalle ja reunoille kostutetulla lusikalla, vettä voi käyttää huoletta. Käytän levityshommissa vesilasia, jossa uitan lusikkaa. Näin taikina jää vuokaan eikä lusikkaan.

Riko munien rakenne kulhossa ja lisää maito ja kerma. Kuutioi liha ja paprika ja sekoita mausteet niihin. Levitä liha-paprikaseos pohjan päälle, tämän jälkeen juusto raastettuna tai kuutioituna. Peitä munamaidolla.

Paista noin puoli tuntia 225 astetta.

Tarjoa kahvipöydässä tai salaatin kanssa lounaaksi.


Pippurilammaskeitto

Reilu 200 g Pippurilammasta tai 250 g lampaan jauhelihaa (ruskistettuna)
1 rkl kuminoita
1 tl jeeraa eli juustokuminaa (tulee hyvää ilmankin, jos ei satu kaapista löytymään)
suolaa, pippuria (maista suola etenkin säilykettä käytettäessä)
8 perunaa
4 isoa porkkanaa
2-3 dl silputtua purjoa (kesäaikaan sipuli varsineen sopii oikein hienosti, lisää tällöin silppu vasta aivan keittämisen lopussa ja jätä vihreää myös koristeluun)
rakuunaa ja maustepippuria oman maun mukaan
n. 2 rkl vaaleaa balsamicoa tai pieni tujaus viinietikkaa
Vettä

Tarjoiluun turkkilaista jogurttia tai fetajuustomuruja ja kapriksia.

Paloittele perunat ja porkkanat kattilaan. Lisää vettä niin, että aineet peittyvät. Lisää kuminat ja jeera sekä pippuri ja hyppysellinen suolaa ja anna kiehua kannen alla.

Lisää liha sekä rakuuna ja maustepippuri. Maista, tarvitsetko lisää suolaa.

Lisää suurin osa purjosta vasta, kun juurekset ovat lähes kypsiä. Säästä halutessasi pari ruokalusikallista keiton pinnalle. Lorauta balsamicoa juuri ennen tarjoilua.

Tarjoa jogurtin ja kapristen sekä pehmeän leivän kanssa.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Pakkasesta pöytään ja tiimi toimii

Hektisen kevään ja alkukesän jälkeen istun ehkä jokusen hetken kuluttua alas ja pohdin tarkemmin tilannetta, mutta nyt, pitkästä aikaa, ruokaa!

Tein tätä pataa sähköuunissa, kun jotenkin kesäkuussa tuntuu niin kummalta lämmittää leivinuunia ja paahtaa taloa. Tai paahtaisin, jos olisi normaalimpi kesäsää. Nytkin se tuossa pöhisee, ettei ahteri jäädy koneella kökkiessä.


Pikapataa karitsasta

Heti kättelyssä tiedoksi, että nimi valehtelee. Kypsyminen vie aikaa, tekeminen ei. Siitä nimi.

Tarvitaan noin kilo luullista karitsanlihaa. Tein oman versioni noin puolesta kilosta kylkirivejä (viipaleinen paketti, jossa kylkiluut mukana) ja noin puolesta kilosta potkaa. Koska kaikki lautaselle paiskomani näyttää vähintäänkin nelivuotiaan taidonnäytteeltä, soitin reseptiä testaamaan ja kuvaamaan Miian, joka jälleen omassa keittiössään kokkaili ohjeeni mukaisesti "siitä, mitä pakkaseen on jäänyt". Kuvatussa soossissa on käytetty noin kilon verran niskakiekkoja.


Kunhan luullista lihaa on kilo, homma voi alkaa.

Lihan lisäksi tarvitset:

- uunivuoka (mielellään valurautainen ja kannellinen, voit ruskistaa lihan samassa astiassa ja välttää tiskiä)
- iso sipuli silppuna (tai hakattuna, kuutioituna, ihan miten vaan, kunhan ei ole kokonainen)
- öljyä
- tomaattimurskaa 500 g
- 1 tölkki kidney-papuja chilikastikkeessa
- 1 tl kuivattua chiliä (tuorekin käy, oman maun mukaan)
- 1 tl meiramia (enemmänkin saa laittaa)
- 1/2 tl timjamia
- vähintään 2 valkosipulin kynttä
- 3 laakerinlehteä
- suolaa, pippuria

Tarjoillaan riisin tai pottujen kanssa. Hyvän säväyksen ja soossia jatkaa lihan kanssa haudutetut vihannekset, esimerkiksi porkkanat tai palsternakat. Paprika toimii myös. Mutta hyvää ja helppoa on ilmankin.

Kuullota sipuli öljyssä paistovuuassa. Siirrä sipuli reunalle ja ruskista lihapaloihin hitunen väriä. Ei kannata alkaa niskakiekkoja tai kylkirivejä paloittelemaan, liha putoaa luista kyllä haudutuksen jälkeen. Sellaisena vaan pataan ja väriä pintaan.

Lisää tomaattimurska ja pavut liemineen ja huuhdo molemmat purkit tilkalla vettä. Kippaa vedet pataan ja pidä huolta, että nestettä on melkein niin paljon, että se peittää lihat. Pienen kulman törrötys ei haittaa, mutta liiallinen vesikin tekee padasta keittoa.

Lisää loput aineet ja käytä makuja rohkeasti. Ohjeen määrät ovat minimejä.

Mikäli haluat lisätä vihanneksia, kuullota niitä hieman sipulin ja lihapalojen jälkeen ja lisää vasta sitten tomaattimurska ja pavut.

Kansi päälle ja uuniin noin puoleksitoista tunniksi 175 asteeseen. Ota uuni pois päältä, mutta älä avaa luukkua, saati kantta vaan jätä pata rohkeasti uuniin aamun asti. Herätessäsi voit pakkailla eväät lusikalla, muuta välinettä et lihan irrottamiseen tarvitse.

Kaunistahan tämä ei ole, mutta sitäkin helpompaa ja parempaa. Ja sopii näihin keskikesän keleihin loistavasti.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Villasukkaa pöytään

Tässä karitsointien keskellä, valvontakameran kelmeässä valossa on mukava pohdiskella jälleen suomalaisten elintarvikkeiden hintaa.

Jyväskyläläinen keittiömestari totesi pääsiäishaastattelussaan, että suomalaisen ja tuontikaritsan ero on pääasiassa hinta. Sehän ei sinänsä yllätä ketään, sillä Suomessa työ on kallista ja ylimääräinen työ vieläkin kalliimpaa.

Suoramyydyn kotimaisen karitsan kilohinta kieppuu parin kympin kieppeillä sillä hetkellä, kun asiakkaalle päätyy paloiteltua tuotetta kauniisti ja kotikeittiöön sopivan kokoisiksi vakumoituina pakkauksina. Puhun nyt karitsasta, en lampaasta. Karitsa on ennen yhtä ikävuotta teurastettu , miedon makuista lihaa tuottava, noin 50 kiloa painava, kasvunsa kasvanut eläin. Ei mikään pieni villapallo, vaan ihan ison eläimen kokoinen otus. Maailmalla tämä alle vuotias on "lamb" ja joissain maissa vielä toista vuotta käyvä eläin on edelleen "lamb", koska sillä on korkeampi kilohinta. Mutta ei Suomessa. Meillä myydään alle vuoden ikäistä karitsaa.

Vuoden täytettyään lihasta käytetään Suomessa nimitystä "lammas", mutta sen saatavuus on huomattavasti haastavampaa. Suoramyyntitilalta se joskus onnistuu, mutta teurastamot niitä harvemmin kaupan hyllyyn tuottavat. Pakastearkusta sen sijaan löytää kyllä lammasta, sitä Uus-Seelantilaista tai Australialaista, josta keittiömestari Kyllösen ohjeiden mukaan onkin viisasta leikata rasva pois. Suomalaisessa karitsanlihassa rasva ei ole voimakkaan makuista, eikä kaupan tiskiin rasvaista karitsaa päädykään, siitä pitävät teurastamojen kriteerit huolen.

Mutta mistä se hinta sitten muodostuu?

Yhden teuraskaritsan ruho, siis liha luineen, painaa noin 20 kg. Possulla sama paino on siinä 90 kg:n kieppeillä, naudasta puhumattakaan. Teurastaminen ja etenkin lihan leikkaaminen on käsityötä, jota varten tarvitaan ammattilaisia, hyväksytyt tilat sekä tarkastuseläinlääkäri. Yhden eläimen teurastaminen, tarkastaminen, leikkuu ja pakkaaminen kuluttajaystävällisiin pakkauksiin maksaa veroineen noin 80 euroa. Mikäs siinä, jos työn hinta jakaantuu esimerkiksi possusta saatavalle 80 kg:lle, mutta karitsan kohdalla tämä työn hinta jakaantuu 20 kg:lle (karitsan ruho myydään usein luullisena, sian luuttomana). Tietysti ison eläimen leikkaaminen maksaa enemmän, mutta koska lihaa tulee yhdestä eläimestä enemmän, nämä työn kustannukset jakaantuvat useamman kilon rasitteeksi. Sian alhainen tai lähes olematon tuottajahinta on aivan oma asiansa. Esimerkillä haluan vain tuoda esiin sen, että kustannukset tulevat työstä ja työn määrästä, eivätkä ainoastaan teurastettavan eläimen koosta riippuen.

Eikä se teurastamokaan nurkan takana ole.

Suomessa on tällä hetkellä kymmenkunta lammasluvat omaavaa teurastamoa. Näissä teurastamoissa siis teurastetaan kaikki kotimaiset karitsat, lampaat ja vuohet. Meiltä, tästä Jyväskylän kupeesta on lähimpään lammasteurastamoon 200 kilometriä, mikä ei kansainvälisiin teurasmatkoihin verrattuna ole mitään. Minulle se on liikaa, enkä kasvattejani halua ajeluttaa yhtään pitempiä matkoja, mutta maailmalla eläimet matkustavat paljon pidempiä viimeisiä matkoja.

Suomessa teuraseläin tarkastetaan teurastamolle saapumisen jälkeen elävänä. Tarkastuksen tekee erityinen tarkastuseläinlääkäri, joiden aikataulujen mukaan teurastamot sitten suunnittelevat työnsä. Seuraava tarkastus, samaisen tarkastuseläinlääkärin tekemänä tehdään ruholle, siis sille noin kahdenkymmenen kilon, neliraajaiselle lihalle. Vasta tämän jälkeen pääsevät leikkaajat työhön. Ja tämä kaikki maksaa teurastamolle, joka laskuttaa työn tilaajalta.

Kun ruho on paloiteltu ja pakattu, teurastamo siivotaan ja teurasjätteet toimitetaan asianmukaisesti hävitettäväksi, lain vaatimalla tavalla eläintautien ehkäisemiseksi. Pakkaukset kuljetetaan kylmäkuljetuksena asiakkaille, joko siis vähittäiskauppaan tai suoraan kuluttajille. Riippuu siitä, kuka on myynnin tehnyt. Myyntiajat ovat myös Suomen lainsäädännön mukaan rajalliset. Jos teurastamo tai muu hyväksytty laitos pakastaa lihan, sen säilyvyys ja myyntiaika on vuoden. Suomessa. Uus-Seelantilainen ja australialainen ovat samassa pakastealtaassa ihan hyvin myytäviä vielä kolmen vuoden kuluttua pakastuksesta, koska lähtömaan lainsäädäntö on erilainen.

Näillä laskelmilla voisin todeta, että kilohinnasta, jonka asiakkaalta otan karitsanlihasta, noin puolet katoaa teurastamon työhön, sekä eläin- että kylmäkuljetuksiin. Ja ihan vaan siksi, että tuotan lihani täällä Petäjävedellä, keskellä Suomea ja noudatan kansallista lainsäädäntöä. Siitä 20 eurosta 14 prosenttia on muuten elintarvikealvia, joka raavitaan siitä päältä ensimmäiseksi pois. Muistutus vaan.

Suoramyynnissä loppu jää tuottajalle, eli meidän tapauksessa minulle, ja sillä rahalla ruokin ja hoidan koko joukkueen. Siis perheeni ja tuon lammmaslauman, ne pienet ja isot, mammat ja isäpässit. Maksan eläkkeeni, veroni ja lampolainvestoinnin lainan. Asuntolainakin on niskassa, kuten niin monella muullakin.

Se, että eläin kasvaa teuraskokoon, ei tapahdu sattumalta, vaan siihenkin tarvitaan työtä. Ja koska työ on kallista ja ihmisten pitää syödä, on kehitetty tukijärjestelmä, jotta ruuan tuotantokustannuksia saataisiin madallettua ja siten saataisiin ruokaa edullisemmin markkinoille. Se, toteutuuko tämä, on sitten toinen juttu, koska kauppa pitää myös huolen omistaan. Ja työllistäähän kauppakin kummasti.

Keittiömestari Kyllönen totesi myös, että karitsaa tuotetaan etupäässä Meri-Lapissa ja Ahvenanmaalla. Vaikka rannikolla ja saaristossa lammastiloja onkin paljon, löytyy Keski-Suomestakin tällä hetkellä kolmisenkymmentä lammastilaa, jotka kaikki tuottavat karitsanlihaa markkinoille. Joko teurastamojen kautta tai sitten suoramyyntitiloilta. Isoja tiloja on myös sen verran, että suuremmatkin lihaerät alkavat jo paikallisesti onnistua ja voisihan sitä ravintolan listaa joskus suunnitella myös paikallisen lihantuotannon näkökulmastakin.

Kirjoittelen noista ruuan hintaan vaikuttavista tukiasioista tuonnempana. Pääasia, että ihmiset syövät tuotetun ruuan, eikä se päädy biojätteeksi. Sinne ei kuulu edes se villasukka. Senkin kun nykypäivänä voi kierrättää.

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Potilaita ja porukkaa

Meidän väellä on tunnetusti huono säkä. Isäntä särki olkapäänsä ennen onnettomuuttani ja vihdoin viime kuussa oli sopiva aika raajan korjauttamiseen. Remontti olikin odotettua suurempi ja kuuden viikon sairasloma venähti kolmeen kuukauteen.

Pari viikkoa olkapääoperaation jälkeen onnettomuudessa hajonnut käteni alkoi toimia kummallisesti ja tavarat putoilivat. Maaliskuun alussa leikattiin ja viikon kuluttua käden pitäisi kestää jälleen normaalia elämää. Pitäisi. Että toivotaan parasta.

Vastoinkäymisiä on ollut, mutta niitä tuntuu tulevan, teki itse mitä tahansa. Onneksi maailmassa on perheen arkea tukevaa apua saatavilla kriisin hetkellä, mutta vaikka yrittäjä potee, ei yritys voi lyödä lappua luukulle. Tai sitten sen voi tehdä lopullisesti.

Raajavammat olivat meille potku persuksiin. Kun peltoa ei ole, en ole maanviljelijä. En maksa Myel- vaan Yel-maksuja, joten en ole oikeutettu lomituksiin. Eläimet ja sovitut tapahtumat on hoidettava, koska ilman tuloja ei lainoja lyhennellä.

Vajaakätisyyttä paikkaamaan löytyi onneksi huippuammattilainen ja töitä on hänellekin riittämiin nyt, kun uuden lampolan ensimmäinen kevätkaritsointi on täydessä käynnissä. Eläintenhoitaja/hevoshieroja vahvistaa myös tilamme osaamista aivan uudella tavalla eläinten hyvinvointia ajatellen.

Jatkamme Hakamaan lammastilan kehittämistä, vaikka pienyrittäjän arki ei aina auvoista olekaan. Onneksi mukana on mahtavia ihmisiä, niin palkka- kuin ostopalvelumeiningilläkin. Ilman ihmisiä tämänkin yrityksen vauhti olisi hiipunut alkumetreille. Sen sijaan nyt painetaan lisämiehityksellä vahvistettuna kohti seuraavaa laidunkautta ja uusia yrittämisen elämyksiä.

torstai 12. maaliskuuta 2015

Made in Hong Kong

Muistan, miten mukulana 80-luvulla Tiimari oli mahtava paikka. Siellä oli vaikka mitä ihmeellistä ja etenkin halpaa. Myös lauantaiset retket Lielahden Löyttäriin olivat virkistäviä, mukaan tarttui milloin mitäkin tärkeää.

Tätä ihanaa shoppailua tuki kaukomaiden tuonti ja halpa rihkama, made in Hong Kong. Silloin en ajatellut tavaroiden elinkaarta tai niiden kestävyyttä, ainoastaan sitä, että ne olivat pienen ihmisen mielestä kivoja ja ihania ja niihin oli mukava käyttää vaivalla ansaitut viikkorahat.

Mediassa keskustellaan nyt vilkkaasti niin maataloustuista kuin ruuan hinnastakin. Maataloustuillahan tuetaan elintarviketuotantoa, jotta ruuan hinta pysyisi edullisena. Tavallaan keinotekoisesti tarjotaan ihmisille halpaa ravintoa. Jalo ja järkevä ajatus nykypäivän hintatasoa ajatellen, mutta onko sittenkin menty liian pitkälle?

Meidän perheen epäonni sen kun jatkuu. Sekä minulla että isännällä on käsileikkaus takana, joten arjessa on normaalia enemmän haasteita. Kädet ovat hajonneet eri syistä ja eri kohdista, mutta leikkuriin jouduttiin parin viikon erolla. Lopputuloksena on kaksi toimivaa kättä. Eri ruumiissa. Pirun hankala muuten vaihtaa kakkavaippoja, ihan vaan välihuomiona. Toinen roikottaa terveellä kädellä lasta lavuaarissa ja toinen lappoo vettä siihen suuntaan. Olisi tietysti helpompaa, jos vessa olisi nykyisten rakennusmääräysten mukainen, missä mahtuisi pyörimään vaikka pyörätuolilla, mutta kun ei ole. Siinä on lavuaarin ja seinän välissä ehkä 45 cm, jos oikein tarkkaan mittaa. Ja siinä välissä on kaksi aikuista sätkivän 1,5-vuotiaan kanssa. Helppo nakki. Tervetuloa kokeilemaan.

Tästä epäonnesta johtuen tutkin jälleen jääkaapin sisältöä ja kiukukseni löysin kasan jo menetettyjä vihanneksia. Olen yleensä tarkka ruokahävikin kanssa, koska tuottajana tiedän, millainen työ on laadukkaan elintarvikkeen kasvattamisessa. Oli se sitten kasvi- tai eläinkunnan tuote, duunia on pomminvarmasti riittävästi. Nyt kuitenkin perheen elämän sekoaminen on tehnyt sen, ettei meillä ole hetkeen syöty järkevästi, jos on kotona syöty lainkaan.

Kelkkoessani kasviksia kompostiin, pohdin ruuan hävittämistä. Kuinka kummassa ruuasta on tullut niin halpaa, että meillä on varaa kantaa sitä roskiin harva se päivä? Jos kotimainen salaatti maksaisi sen vajaan parin euron sijaan vaikka kympin, jäisikö se yhtä helposti jääkaappiin homehtumaan? Tai vaikka peruna, suomalaisen peruseväs kaikkine vitamiineineen ja muine ravintoaineineen. Perunan tämän hetkinen hinta on niin alhainen, että tuottaja tekee jokaisesta myymästään kilosta jonkun sentin tappiota. Siis tappiota! Mikä yritys voi toimia niin, että sen päätuote tuottaa ainoastaan tappiota?

Elintarvikkeiden halpuutus tuntuu pahalta, koska jokaiseen porkkanaan on uhrattu aikaa ja vaivaa, maasta on pidetty huolta ja taimia on hoidettu ja lannoitettu. Halpa porkkana on paljon helpompi hävittää (muuten kuin syöden) kuin kalliimpi kumppaninsa. Kertakäyttöhalpiskulttuuri on levinnyt vaateteollisuudesta elintarvikkeisiin vai kumpi olikaan ensin. Kertakäyttövaate vai halpiselintarvike? Muna vai kana?

Vielä kamalampaa on, että tuotantoeläimet elävät elämänsä päätyäkseen ravinnoksi ja moni elää täysin turhan elämän, joka päättyy muovipakkauksessa kaatopaikalle. Pahimmillaan se on päätynyt pakkaukseen elettyään broilerinelämää ahtaissa tiloissa, maksimiin hiotun koneiston osana. Lopulta eläin on kuljetettu ulkomaille kuolemaan ja viimeinen matka on saattanut kestää päiväkausia. Edes lihan kotimaisuus ei enää ole tae hyvälle elämälle tai edes stressittömälle elämän lopulle.

Kun seuraavan kerran jahtaat tarjouksesta broileria alle euron kilo, mieti, miten se on tarjoukseksi päätynyt. Olisiko sittenkin aika panostaa ruuassakin määrän sijasta laatuun?

lauantai 14. helmikuuta 2015

Isän tyttö

On komeeta, että Marimekon toimitusjohtajaksi valittiin nuori nainen. Mutta onko yhtä komeeta, että pääuutislähetyksessä toimittaja kyselee vastavalitulta toimitusjohtajalta tämän isästä ja isän opeista suuryrityksen johtamista ajatellen.

Menetän tietysti hermoni helposti, mutta harvemmin kiehahtaa niin, että jaksan siitä julkisesti russuttaa. En ole syntynyt Keski-Suomessa ja kotikaupungissani kärsin aina siitä, että olin "isän tyttö". Pienenä se oli aika siistiä, että isän tai äidin tunsivat monet, mutta kun oli aika pyrkiä omassa elämässä eteenpäin, monille tuttu nimi alkoi nyppiä. Mitä tahansa tein ja vaikka kuinka yritin, ei sillä ollut mitään merkitystä, koska olisin kuulemma päässyt sinne, minne halusin, ihan vain sillä että isäni oli isäni. Ja onhan toi vieläkin, ei siinä mitään.

Aivan liian monta kertaa sain huomata, että vaikka tein työni hyvin tai olin oikeasti pätevin työpaikan hakija, kukaan ei sitä uskonut, sillä aina joku pääsi kommentoimaan, että "isäs hankki sulle työpaikan". Mitä veikkaatte, valittiinko Alahuhta-Kasko Marimekon toimitusjohtajaksi siksi, että hänen isänsä on entinen Koneen toimitusjohtaja vai valittiinko hänet siksi, että hän oli pätevin hakija?

En missään nimessä vertaa perhettäni tähän perheeseen vaan minua jäi jurppimaan toimittajan ajatuksen nurinkurisuus. Täällä maalla katselen ihaillen maatiloilla kasvaneita emäntiä ja isäntiä, jotka ovat syntyneet siihen työhön, mitä he nyt tekevät. Pojat ja monet tytötkin on istutettu traktorin rattiin hyvissä ajoin ennen viittätoista ikävuotta ja sen näkee. Koneilla tehdään uskomattoman tarkkaa ja tehokasta työtä ilman yhtään turhaa liikettä, polttoaineenkulutuksen minimoimiseksi, tietysti.

Pellot ja metsät tuottavat, koska sukupolvien tieto on siirtynyt näille tulevaisuuden lupauksille ja työtä tehdään ylpeydellä. Eläimistä pidetään huolta ja suomalaisia alkuperäisrotuja vaalitaan yhdessä muiden kanssa. Ja ollaan ylpeitä niistä juurista ja siitä omasta perheestä, josta kaikki se tieto on alunperin ammennettu.

Samalla tavalla Marimekon toimitusjohtaja on todennäköisesti kotonaan keskustellut isänsä kanssa tämän työstä, ihan kuten minäkin tein aikanani, mutta toimitusjohtajaksi hänet valittiin, koska hänestä oli kasvanut ammattilainen. Täällä maalla puuropöydän ääressä keskustellaan strategisen johtamisen sijaan pellon tuottavuudesta, säästä ja sen vaikutuksista eläimiin, ihmisiin ja ihan kaikkeen. Ja täällä kasvaa niitä maaseudun kovimpia ammattilaisia, eikä kukaan silti epäile, että he johtaisivat omia tilojaan vain siksi, että ovat syntyneet sitä johtamaan.

Toivon todella, että omat lapseni saavat joskus olla ylpeitä vanhemmistaan, mutta saavat silti tehdä sitä, missä he ovat parhaimmillaan ilman epäilyjä siitä, miten ovat omalla työllään ansaittuun asemaansa päässeet.


Tämä kiviaita on minun muistomerkkini, jos muuta ei jää jäljelle. Tällä hetkellä siinä on noin metri lunta päällä, mutta kohta on taas elokuu. Parasta!

tiistai 10. helmikuuta 2015

Äiti, älä surehdi

Aikuisena tuppaa katsomaan maailmaa kovin kummallisten lasien läpi. Jatkuva uutisvirta saa pään niin sekaisin, että kaikessa ja kaikissa näkee vain jotain pahaa ja pelättävää. Tai vähintäänkin mahdollisuuden epäonnistua totaalisesti ja menettää kaiken.

Moni on ratkaissut asian niin, ettei seuraa enää lainkaan maailman uutisia ja keskittyy vain omaan arkeensa (tai napaansa). Seuraan, ainakin vielä, mielenkiinnolla maailmaa myös Metsäkulman ulkopuolella, vaikka pahoitan päivittäin mieleni asioilla, jotka eivät maailmaani vaikuta ja suren asioita, joille en mitään voi.

Meidän perheellä on loputtoman huono onni. Lähes kaikki, mikä voi mennä pieleen, on mennyt ja tulee varmasti menemään myös jatkossa. Perheen isän kanssa suhtaudumme kuitenkin hyvin eri tavoin epäonneen. Mies odottaa kaikessa pahinta ja on valmiiksi äkäinen, kun suunnittelen jotain uutta projektia. Minä taas pyrin varautumaan kaikkeen mahdolliseen maanvyörystä mäkikotkiin.

Hyvä esimerkki on haaveeni kanoista. Koska kanat ovat ihmisistä riippuvaisia, eli tässä tapauksessa meistä, siirtyy miehen mielestä niille automaattisesti myös ihmisen paska säkä. Meidän kanoille tulisi kuitenkin vähintään ainakin lintuinfluenssa tai kettu söisi ne kaikki, joten niitä on alunperinkin aivan turha hankkia.

Ihan en tätä puolisoni logiikkaa ymmärrä, koska jossain metsästäjän aivojen sopukassa on syntynyt ajatus kasvattaa fasaaneja. Fasaanit, vaikka kanoja nekin tavallaan ovat, eivät puolisoni mielessä kohtaa peruskotkottajien kaamea kohtaloa, vaan olisivat mitä sopivinta kasvatettava täällä meillä. Nämä kirkuvat ulkomaan vahvistukset pistelevät todennäköisesti myös kettuja käkättimeen ja huolehtivat siinä sivussa myös tontin muiden elävien turvallisuudesta.

Mutta onhan se jo aika tervettä suhtautumista elämään, että pystyy suunnittelemaan uusien juttujen aloittamista. Kadehdin tässä tapauksessa lapsia, jotka uskovat kaiken olevan mahdollista. Ja jos ihan totta puhutaan, niin niinhän se on. Etenkin niissä omaa elämää koskevissa asioissa, joihin voi itse vaikuttaa. En voinut vaikuttaa siihen, että jouduin kolariin, mutta pystyin vaikuttamaan toipumiseeni, koska halusin. Isosisko oppi kovin pienenä kiipeämään aidan yli, koska halusi, vaikkei äiti halunnutkaan. Tässä tapauksessa oli viisasta olla tottelematon ja tehdä sitä, mitä itse haluaa.

Aikuisena on muuten aika mahtavaa. Sitä voi ihan oikeasti ajatella, että kaikki on mahdollista ja harvemmin kukaan tulee kieltämään, kun jotain uutta juttua haluaa harjoitella. Saa vaihtaa alaa, ottaa lainaa, matkustaa. Saa syödä vaikka juustoa suoraan paketista tai juoda kahvia keskellä yötä, eikä kukaan tule sanomaan, ettet saa tehdä noin. Uskalluksesta se kaikki on kiinni.

Olen varma, että saan kanani, kunhan vähän aikaa kerään rohkeutta ja mieskin taitaa hommata muutaman fasaanin. Saatan myös juosta sakset kädessä ja mennä ulos märällä tukalla.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Kreikkahenkiset lihapullat karitsan jauhelihasta


500 g karitsan jauhelihaa
2-3 siivua vaaleaa leipää
1-2 dl maitoa (juhlapäivänä käy myös kerma)
1 hienonnettu sipuli
meiramia
suolaa
pippuria
1 maustemitallinen juustokuminaa
200 g fetaa tai salaattijuustoa
kourallinen vihreitä oliiveja (tässäkin oman mieltymyksen mukaan)
3 valkosipulin kynttä puristettuna
1-2 kananmunaa
öljyä muotoiluun

Tarjoiluun ehdottomasti sitruunaa

Laita tehosekoittimeen leipäsiivut kuorineen ja lisää sopiva määrä maitoa. Jos käytät kuivaa leipää, anna taikinapohjan turvota hetki. Meidän kokkailusessiossa leivät turposivat kaalipadan valmistuksen ajan. Tavoitteena on saada tehosekoittimeen noin 2,5 dl pehmeää mössöä, johon on helppo sekoittaa muut aineet.

Lisää tehosekoittimeen hienonnettu sipuli ja mausteet. Mikäli oliivi ei kuulu ruokailijoiden suurherkkuihin, voit pyöräyttää oliivit myös massan sekaan. Oliivit voit lisätä myös taikinakulhoon veitsellä hienonnettuna.

Lihapullataikina on kätevää tehdä taikinakoukuilla sillä samalla välineellä, millä muutkin taikinat teet. Minulla on käytössä kohta 15 vuotta täyttävä yleiskone, joka pelastaa edelleen vammakätisen vaivaajan suuremmilta kivuilta. Käsin voi myös kulhossa vääntää. Saa varmasti tuntumaa ruokaan.

Kippaa jauheliha ja taikinapohja vaivauskulhoon ja muserra juusto käsin joukkoon. Saa jäädä kökköjä. Puserra valkosipulit vaivaamisen aikana mukaan ja aivan lopuksi lisää kananmuna. Tee koepulla jos epäilet tarvitsevasi myös toisen kananmunan sitomaan taikinaa. Jos kypsennät lihapullat uunissa, yleensä yksi muna on tarpeeksi, mutta jos oliiveja on paljon ja ne ovat maistuvina paloina ja etenkin, jos paistat pullat pannulla, kannattaa lisätä kaksi kananmunaa.




Muotoile taikinasta pullia joko vedellä tai öljyllä kostutetuin käsin. Uunissa kypsennettäessä käytä uunivuokaa, jotta saat kaikki maut talteen. Uunin lämpötila pullien koosta riippuen 175-200 astetta.




Tein tällä ohjeella 20 isoa lihapullaa, pienempiä on nopeampi lämmittää seuraavana päivänä. Aikuiselle naiselle 3 isoa pullaa olivat sopiva määrä, myös arvoisan koemaistaja/kuvaustiimin mielestä. Isäntä olisi syönyt mielellään kaikki 20 itsekseen. Kerralla.


lauantai 7. helmikuuta 2015

Pataa karitsan jauhelihasta ja kotimaisesta kaalista

Torstaina järjestin elämäni ensimmäisen ruokakuvaussession ja kokemus oli kaiken vaivan arvoinen. Hyvä ruoka on harrastukseni ja intohimoni ja haave omista vihanneksista oli yksi syy maalle muuttoon.

Vihannesten kasvattaminen on menneinä kesinä ollut marginaalista. Tai olen minä kamalasti harjoitellut, mutta lopputuloksen on usein hyödyntänyt joku muu. Sisällä kasvattamani taimet on kertaalleen syönyt joku nimetön öttiäinen ja kertaalleen kaksijalkainen jälkikasvu. Halla tuhosi liian aikaisin ulos siirtämäni taimet ja hallasta selvinneet päätyivät kaaliperhosen toukkien välipalaksi. Mutta en lannistu. Tänä keväänä yritän taas.

Siihen asti kun saan ihmisravinnoksi kelpaavia vihanneksia pöytään, turvaudun kotimaisten ammattiviljelijöiden tuotoksiin. Näin talvella on sekä taloudellisesti järkevää, että ilmasto- ja ympäristöystävällistä käyttää kotimaisia, hyvin säilyviä juureksia ja kaaleja kokkailuissa.

Juntusen Miia toi torstaina kameransa ja Sateenkaarentaa-sisustuspuodin Riikka toi stailaustaitonsa ja lopputuloksen näette pian. Halusin näyttää, miten paljon ruokaa voi valmistaa kilosta karitsan jauhelihaa ja miten siihen saa vaihtelua. Tein kaalipataa, lihapullia sekä keittoa ja koko kuorman valmistamiseen meni kolme tuntia. Ja tästä määrästä riittää moneksi päiväksi, niin lounasevääksi kuin päivällisiksikin.



Kaalipata, jossa kotimaisuusaste on kohdallaan


1 paketti pekonia
250 g karitsan jauhelihaa
1 rkl öljyä
2 sipulia hienonnettuna
reilu kilo suikaloitua kaalia (osta 1,5 kg:n kaali, poista uloimmat lehdet ja kanta ja avot, suikaloitava määrä on sopiva)
4 tomaattia (tähän sopivat erittäin hyvin ylikypsät ja jääkaappiin unohtuneet yksilöt)
vähintään 2 isoa valkosipulin kynttä
2 rkl siirappia
1-2 rkl vaaleaa balsamicoa (tai 1 rkl mitä vaan etikkaa)
1/2 rkl kuminoita
meiramia ainakin 1/2 rkl
ripaus rakuunaa
suolaa ja pippuria
loraus vettä

Aloita suikaloimalla kaali ja silppuamalla sipulit. Tämän ruuan valmistuksessa tarvitset vain padan, leikkuulaudan, veitsen ja sekoitusvälineen. Mitat eivät ole tarkkoja, mutta mittaaminen ei ole kiellettyä.

Laita suuri pata liedelle, lorauta öljy lämpiämään ja silppua pekoni suoraan pataan. Helpoimmalla pääset saksilla. Kun pekoni tirisee kivasti ja vapauttaa rasvaa, lisää jauheliha. Lihojen ruskistuttua lisää sipulisilppu kuullottumaan.

Kun sipuli alkaa olla läpinäkyvää, lisää kaalia vähitellen. Kaali kypsyy nopeammin pehmeäksi, kun maltat lisäillä vähin erin.

Kaalin kuullottuessa lisää pippuri, suola, meirami, rakuuna ja valkosipuli. Älä anna valkosipulien ruskistua. Lisää kuutioidut tai muuten pienityt tomaatit. Pidä huoli, että tomaattien mehu päätyy myös pataan. Lisää loraus vettä ja siirappi ja anna hautua pehmeäksi. Älä päästä kuivumaan, käytä kantta. Ruoka hautua hyvin jälkilämmöllä, kunhan kuumennat sen kunnolla ennen tarjoilua.

Aivan lopuksi lisää etikka. Tämä ruoka paranee vanhetessaan, joten seuraavan päivän ruokahuolto hoituu kerralla.


lauantai 3. tammikuuta 2015

Uutta vuotta

Vuoden vaihtumiseen liittyy aina odotuksia vanhan tuskan loppumisesta ja uuden, paremman elämän alkamisesta. Meidän perheessä tuntuu loppuvuoteen kriisiytyvän niin työ- kuin kaikki muutkin stressit. Uusi lampola piti saada valmiiksi ja saatiinkin, mies taisteli kolmannen ammattitutkinnon valmiiksi ja minä päädyin palaamaan yrittäjäksi. Olen nyt siis kotiäiti, lampuri ja konsultti. Hyvin riittää tunnit, juu.

Uusi lampola helpottaa elämää ja jouluaattona saimme huomata, että onneksi lampola valmistui ja eläimet muuttivat uusiin tiloihin 17.12. 24.12. syksyllä meille muuttanut Irma yllätti ja pyöräyttää komeat kaksoset jääkylmään lampolaan. Toimintamme on suunniteltu kylmälampolaan sopivaksi niin, ettei talviaikana karitsoja synny. Oli siinä isäntä ihmeissään, kun päivätyövuoron jälkeen oli mennyt lampolaan tarkastamaan tilannetta ja jääkylmällä pehkulla makasivat kylmissään Aatami ja Eeva.

Iltaruokinnat oli tuuraajamme tehnyt jo paria tuntia aiemmin, eikä pienistä ollut silloin vielä merkkiäkään. Isännälle oli vain jostain syystä tullut sellainen olo, että pitää vielä lähteä käymään.
Onneksi lähti. Lampolassa oli pakkasta yhtä paljon kuin ulkona, -15 astetta. Siinä yön tunteina hän askarteli pikkuisille ja Irma-mammalle katetun karsinan ja lämpötila pienten lähellä alkoi nousta.

Joulupäivänä tuuraajamme askarteli villasukan varsista karitsoille villapaidat ja isäntä pääsi turvallisin mielin takaisin palkallisen päivätyönsä pariin. Olin lasten kanssa joulun mummulassa, jos ihmettelette, miksen itse osallistunut. Onni, että kotona olleet ihmiset jaksoivat paiskia ja Aatami ja Eeva saivat mahdollisuuden.

Tätä kirjoittaessa makaan sohvalla ja yritän toipua vatsataudista. Isäntä on suihkussa korjattuaan juuri säkkipimeässä meidän vesipumpun sähkölinjan. Tuuli ja raskas lumi olivat katkaisseet vanhan kuusen linjan päälle ja vedet olivat poikki. Niin maalaisia meistä on jo (onneksi) tullut, että hellalla on aina kattilassa 8 litraa vettä. Ihan vain varmuuden vuoksi.