perjantai 2. joulukuuta 2016

Paluu blogiin

Ihminen on itserakas kun nauraa omille jutuilleen. Nauroin silti, kun luin viime talven tekstiä pakkasjakson paalitaistelusta. Kyllä me edelleenkin tapellaan niin, että naapurit kuulee, mutta jotain kehitystä on tapahtunut. Meillä on meinaan traktori. Ihan sellainen iso, eikä mikään leikkiversio, vaikka tytöt sellaista(kin) kärttävät. Ei, tämä on ihan oikea neliveto Case international, jokusen vuoden jopa minua nuorempi.


Oli se komea hetki traktoriliikkeen pihassa kun ensimmäisen oman traktorin vieressä seisoin. Olihan sen ferrarinpuna hieman haalistunut ja etukuormaajan hydrauliikkapumpuista näki, ettei rasvaa oltu säästelty. Koneremonttikin siihen oli tehty. Ulosottoja oli vähän tuunattu paalinarulla, mutta mitä sitten. Mitä paalinarulla tai jesarilla ei saa kuntoon, sitä ei tarvitse korjata. Mikä se sellainen työkone olisi, jossa olisi hintalappu päällä? Näyttäisi kuskikin ihan amatööriltä. Eikös sitä ammamiehen kamppeissa ole aina sopivasti kulumaa.

Juhlallisin mielin jäin tuijottamaan traktorin perää, kun isäntä lähti sitä saattelemaan kotiin. Olisihan sille voinut tilata kyydinkin, mutta kassa ei olisi sitä enää kestänyt. Oli taloudellisesti järkevää ajeluttaa sitä kotiin pari tuntia. Noin kolmen kympin tuntinopeutta tietysti. Oli kerrankin meidän isäntä se tien tukko.

Sama reissu ajettiin sitten parin viikon kuluttua uudelleen uudemmalla varatraktorilla, jonka vihreillä voimilla teemme tälläkin hetkellä hommia. Case on viety toistamiseen lavetilla korjaamolle, nyt jo eri firmaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Se poistaa omatoimisesti jäähdytysnesteet sisuksistaan, eikä syytä ole vielä löytynyt. Välitiedusteluna ihan vaan, että tuliko tämä epäonni jollekin yllätyksenä? Meille ei ainakaan. Onneksi on asiantunteva traktoriliike, joka tukee pientilallista haasteissa.


Pienistä valkoisista on kasvanut rohkeita lauman puolustajia ja virtaa riittää myös vartiointiin. Teini-iän kohentamiset alkavat olla ohi ja molemmista on kasvanut turvallisia halinalleja omalle väelle. Bääluku kävi kesällä heittämällä yli sadan, mutta syksyn tullen väkeä on päästetty ikivihreille laitumille. Pässit ovat tällä hetkellä töissä ja lisää väkeä odotellaan huhtikuussa, kun on jo lämpimämpää.


Viime kevään maaliskuussa alkaneet karitsoinnit suoraan pitkän pakkasjakson jälkeen koettelivat ihmisväen jaksamista, sillä veden raahaaminen talolta oli fyysisesti raskas operaatio. Suuressa viisaudessani annoin pässien tehdä töitä edellisenä syksynä pitkään, joten karitsointijakso venyi järkevästä älyttömään kahdeksaan viikkoon. Valvoin siis pari kuukautta noin tunnin torkuttelulla, kävin välillä lähikoululla tekemässä sijaisuuksia ja lähes samoilla silmillä siirryin kaupungin palkkalistalle seitsemäksi kuukaudeksi työvalmentajan pestiin.

Palkkaduuni alkaa olla ohi ja vuoden alusta pääsen vihdoin käynnistämään tilalla niitä projekteja, joista jo pitkään olen haaveillut ja uskonut niiden joskus toteutuvan.

Tätä loppua ei ehkä pitäisi kirjoittaa, mutta myös ihmisväki voi hyvin. Mitä nyt kolarikäsien hermovammat palasivat, mutta sopivassa lääketokkurassa (kuten tälläkin hetkellä) en kipua tunne ja apu on tulossa ensi viikolla viisaan käsikirurgin toimesta.

Pikkulampurit ovat kasvaneet itsenäisiksi ja ihaniksi pikkuprinsessoiksi, joilta ei mielipiteitä puutu. Mutta heiltä ja puolisolta saan sellaista voimaa, mitä ei mistään muualta voi saada. Me teemme tätä yhdessä. Koko meidän perhe.