Kaikki paha loppuu aikanaan

Pitkästä aikaa pääsen terapiaistunnolleni blogini kanssa. Olin ajatellut päivitellä meidän perheen perinteiseksi muodostunutta kaaoselämää, mutta sain juuri murskaavan suru-uutisen ystäväni perheestä.

Menettämisen pelko on meissä kaikissa. Elämäntilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän pinnalla, mutta siellä se jossain aina lymyilee. Onnettomuuteni jälkeen olen kokenut sellaisia pelon tunteita, etten järjellä pääse niistä eroon. Jos puoliso ei vastaa puhelimeen, pahimpana tällaisena hetkenä selviytyminen iskee päälle ja ehdin jo suunnitella, kenelle minun pitää ensimmäisenä ilmoittaa, että mieheni on kuollut. Tai kun tytär häviää omassa pihassa silmistä yllättäen, ehdin hätääntyä alle sekuntissa ja miettiä, missä puhelimeni on, mistä saan nopeimmin avun paikalle ja missä tyttö makaa hengettömänä.

Pelkotila helpottaa ajan myötä, en sitä epäile hetkeäkään, mutta läheisilleni on raskasta katsella sivusta romahduksia, joita pelkotilanteen laukeaminen aiheuttaa. Olen kuitenkin onnekas, ettei tällä hetkellä läheisilläni ole normaalia suurempaa todennäköisyyttä menehtyä. Kaikki, jotka lähelläni ovat viime vuosina vakavasti sairastaneet, on käynyt onni ja he ovat edelleen kanssamme viettämässä tätä kummallista elämää.

Sairauden aiheuttamaan suruun ihminen tavallaan valmistautuu yrittämällä ymmärtää, mitä sairaan kehossa tapahtuu ja miten potilaan elämää voisi jollain tasolla helpottaa. Se, viekö loppu hengen vai ei, ei ole vakavassa terveysongelmassa niin merkityksellistä varsinaisen sairastusmatkan aikana, kuin sillä kuoleman pelolla, jota joutuu kokemaan jokaisena hetkenä, kun sairaus on läsnä läheisessä. Tyttäreni tilanne korjaantui leikkauksella ja vaikka tiesin, että hän tulee parantumaan, pelkäsin koko ajan, josko en onnistuisikaan pitämään häntä elossa viimeiseen leikkaukseen asti. Mitä jos kävisikin huonosti. Mitä, jos en saisikaan apua ajoissa paikalle, enkä saisi itse hänen hengitystään normaaliksi.

Vakavan sairauden kanssa eläessä joutuu pelkäämään jokaista puhelinsoittoa. Milloin joku soittaa, että nyt tilanne on menossa huonoksi tai että pahin on tapahtunut. Vaikka usein aikaa onkin ja puhutaan valmistautumisesta pahimpaan, silti läheisen kuolema on aina suuri ja polvilleen lyövä suru, johon ei oikeasti ole voinut mitenkään valmistautua. Se on kuin pahaa unta, joka ei koskaan lopu. Jotain niin kamalaa on tapahtunut, ettei se ole totta, mutta koskaan se totuus ei tule takaisin. Läheisen menettänyt odottaa todennäköisesti jossain määrin ikuisesti, että paha uni loppuisi ja maailma palautuisi normaaliksi. Sellaiseksi, kuin menettänyt sen muistaa ennen menetystä.

Kun on joskus ollut siinä tilanteessa, että tapahtuma on vain pahaa unta ja sen uskoo loppuvan kohta, eikä se koskaan lopukaan, voi todeta olleensa aika lähellä syvintä mahdollista epätoivoa. Mutta jos sen tunteen on päässyt tuntemaan, on ainakin itse vielä elossa ja voi olla varma, että enää paljon pahemmaksi ei elämä voi muuttua.

Osanottoni M

Ei naurata

Eräänä tammikuisena aamuna Kerkko Kortiton otti avopuolisonsa auton tämän työpaikan pihasta ja lähti ajelulle. Kerkko Kortiton oli ajellut tietä usein ja ollut kyydissä sitäkin enemmän, joten voitaneen todeta, että Kerkko tunsi tien. Kerkolla ei ollut ajokorttia tuolloin, eikä ollut koskaan ollutkaan, mutta eihän sitä kortilla ajella.

Kerkko kaasutteli talvisella pikkutiellä tyytyväisenä siihen asti, kunnes hänen kuljettamansa ajoneuvo törmäsi tiellä vastaantulleeseen japaninkippoon, jota ajoi raskaana ollut nainen. Kerkko hätääntyi ja yritti saada naisen autosta ulos tässä kuitenkaan onnistumatta ja naisen huutaessa murskautuneessa autossa apua, joutui Kerkko soittamaan hätänumeroon.

Avun saavuttua naista alettiin irroittamaan autosta ja Kerkko päätti esittää loukkaantunutta päästäkseen pois paikalta. Kerkko Kortiton kertoi nimekseen Nilkki Kortiton ja istahti tyytyväisenä ambulanssiin. Paikalle saapunut poliisipartio kysyi ambulanssihenkilökunnalta, kuka lanssissa istui ja päästi sairaskuljetuksen matkoihinsa. Kerkko vietiin ensiapuun, josta hän poistui omatoimisesti.

Autoon jumiin jäänyt nainen huusi apua lapselleen ja itselleen ja päätyi irroitusoperaation jälkeen leikkauspöydän kautta tehohoitoon. Tehohoidosta hän joutui uudelleen leikkauspöydälle ja tämän jälkeen vuodeosastolle harjoittelemaan pyörätuolin käyttöä. Kahden viikon sairaalareissun jälkeen nainen pääsi paaritaksilla kotiin onnellisena siitä, että oli elossa ja että kotona odottavalla taaperolla oli edelleen äiti sekä pieni sisar tulossa. Isälläkin oli vielä vaimo.

Poliisin tutkinta ei oikein ottanut edetäkseen, joten nainen otti yhteyttä jutun tutkijaan ja pyysi, että koska häntä epäillään rikoksesta, liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, hän haluaisi tulla pikaisesti kuulluksi, jotta asia saataisiin käsiteltyä ja hän pääsisi jatkamaan elämäänsä. Useiden pyyntöjen jälkeen pyörätuolissa istuvaa naista kuulusteltiin ja hän kuvitteli asian pian hoituvan.

Kului viikkoja, kuukausia ja melkein vuosi ennen kuin poliisista kuului mitään useista tiedusteluista huolimatta. Kerkko Kortiton oli vihdoin tavoitettu ja hänet oli myös rikoksesta epäiltynä kuulusteltu. Tähän mennessä nainen oli taistellut vakuutusyhtiöiden kanssa, koska vastapuoli ei ollut vahinkoilmoitusta tehnyt, vaikka molemmat autot romuttuivat täysin. Vakuutusyhtiön silmissä asia oli olematon, koska vain toinen osapuoli oli vahinkoilmoituksen muodossa olemassa. Ja tämä toinen osapuoli oli pahoin vammautunut, raskaana oleva pienen lapsen äiti.

Kohtasi nainen epätoivossaan ihmisiäkin. Tapaturmavakuutusyhtiön edustaja auttoi kaikin keinoin, mitä pystyi ja Kelasta sai neuvoja, kun sairausloman ja äitiysloman, palkatun lastenhoito- ja avustavan henkilökunnan asioiden kanssa oli aika paljon ihmettelemistä.

Kun vuosi oli kulunut onnettomuudesta, nainen oli leikattu neljä kertaa, vauva oli syntynyt, pääsi äiti vihdoin kävelemään ja harjoittelemaan uusien raajojen käyttöä kahden pienen lapsensa kanssa. Nainen kyseli poliisilta jutun tilannetta ja sai kuulla, että esitutkinta oli päättynyt ja asia oli syyttäjällä harkittavana. Samaan aikaan Kelasta tuli kirje, että vanhempainpäivärahaa peritään takaisin ja kolarissa romuttuneen auton luotonlyhennykset jatkuvat edelleen. Nainen otti yhteyttä lakimieheen joka totesi, että syyte ja tuomio on molemmille kolarin osapuolille se todennäköinen lopputulos. Sillä, ettei toisella osapuolella ollut ajokorttia ja että tämä pakeni vastuuta ei ole merkitystä kun arvioidaan onnettomuuteen johtaneita syitä. Myöskään sillä ei ole merkitystä, että poliisin esitutkinta on niin vajavainen, ettei sen perusteella pysty kertomaan, mitä tilanteessa on tapahtunut ja mikä oli Kerkko Kortittoman ajokunto sillä hetkellä. Myöskään sillä, että Kerkko Kortiton oli ottanut auton haltuunsa kyseenalaisin keinoin, ei ole merkitystä.

Kelaa kiinnosti naisen kurja tilanne niin paljon, että valituksen jälkeen naista armahdettiin takaisinmaksussa kolmensadan euron alennuksella. Nainen pohti, jaksaako sitä enää valittaa, kun Kerkko Kortiton porskuttaa kaikesta huolimatta.

Mitä tästä opimme? On aivan turhaa yrittää hoitaa asioitaan kunnolla, kysyä neuvoa ja hoitaa kansalaisvelvollisuuksiaan. Aina on joku, joka pääsee helpommalla ja on silti samalla viivalla tuomion koittaessa. Paskat, sanon minä.

Univelka

Meidän vauva on ihanan helppo. Hän nukahtaa ennen kymmentä ja nukkuu yleensä rauhallisesti aamuseitsemään asti. Satunnaisesti saattaa herätä kerran yössä syömään, muuten keskittyy nukkumiseen.

Vaikka väsyneenä äitinä olen tyytyväinen tilanteeseen, harmittaa kuitenkin, että yövalvomiset ovat ohi. Kyllähän meillä heräillään öisin, pahimmillaan tunnin välein huonosti nukkuvan Isosiskon kanssa, mutta heräily on eri asia kuin valvominen. Jossain sisimmässäni kaipaan niitä öisiä hetkiä, kun istun keskellä yötä sohvalla kuumaan kaakaon kanssa ja katselen suosikkisarjojani tallenteina. Enää sitä aikaa ei ole ollenkaan. Yöt poukkoillaan, joten päivisin olen väsynyt ja keskittyminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ihania sarjoja muut seuraavat tai mitkä ovat kuluvan hetken trendit. Ei sillä, että niillä suurta vaikutusta elämääni on ennenkään ollut, mutta olen minä kuitenkin jossain määrin seurannut aikaani.

Vielä tätä viihdepuolta vaikeampi asia, jolle ei juuri koskaan ole aikaa, on lehtien lukeminen. Tiedän kyllä Ylen uutissivujen kautta, että Ukrainassa on kaaos ja Suomessa on edelleen lama, mutta että oikeasti ehtisin syventyä johonkin asiaan, tuntuu ajatuksenakin utopistiselta.

Olen onnellinen, etten käy tässä sumussa töissä, mutta pohdin vaan, että kuinka paljon työikäisissä ihmisissä onkaan pienten lasten vanhempia. Väsyneenä töiden tekeminen on kuluttavaa ja vaikeaa, mutta niin monella tapaa vaarallistakin. Mitä jos yläasteen opettaja nukahtaa tunnille valvottuaan muutaman viikon kiukkuavan kolmevuotiaan kanssa? Entä taksikuski torkkuu koulukyytiä ajaessaan, kun koliikkinen kuopus pitää koko perhettä hereillä? En uskalla edes ajatella, mitä tapahtuu, kun kirurgia nukuttaa kesken leikkauksen, kun Kerttu-Petteri ei suostu nukkumaan kuin vanhempiensa välissä ja silloinkin keskittyy etupäässä potkimaan nukkumista yrittävien kylkiluita.

Kuinka kummassa tämä yhteiskunta oikein pyörii? Jos työteho on tammikuussa huono joulun jäljiltä, helmikuussa pidetään hiihtolomia, maaliskuu menee jotenkin taistellessa, koska huhtikuun sekoittaa kuitenkin pääsiäinen. Nopeimmat aloittavat kesälomansa jo toukokuussa, eikä kesä-heinäkuussa tässä maassa tapahdu yhtään mitään. Kun suomalaiset palailevat elo-syyskuussa lomilta, muu Eurooppa nauttii auringosta. Lokakuussa syyslomaillaan, marraskuussa kaikkia masentaa ja joulukuu meneekin pikkujouluillessa ja joulua valmistellessa.

Samalla logiikalla työikäinen on työuransa alussa samaan aikaan työntekijä ja opiskelija, eli aina kännissä tai muuten vaan väsynyt. Kun sitten vihdoin valmistuu (jos valmistuu), sitä painaa apinanraivolla duunia yötä päivää niin kauan, että tuottavuus ainoastaan laskee, kun väsyttää niin pirusti. Näissä kahdessa vaiheessa jotkut uhkarohkeat jo lisääntyvät ja hankkivat aina vain enemmän univelkaa.

Sitten, kun työnteko alkaa alkujännityksen jälkeen helpottaa, on aika lisääntyä ja jäädä hoitovapaalle väsymään ja valvomaan öitä. Valvominen on sukupuolesta riippumatonta tässä vaiheessa, vaikka heräämisen niin usein tekeekin äiti. Miehiltä kuulemma puuttuu se geeni, joka herättää vauvan itkuun. Mies herää kertoman mukaan vasta siihen, kun vaimo rymistelee vauvaa syöttämään.

Pikkulapsiarjen ja unettomien vuosien jälkeen onkin aika valvoa kotona hiljaisuudessa. Kytätä, koska se teini tulee kotiin, kenen kyydissä ja missä kunnossa. Vai karkaako se peräti ikkunasta sen naapurin Jaskan matkaan, vaikka valehteli menevänsä nätisti nukkumaan jo kahdeksalta. Miten muka teinin vanhempi olisi yhtään virkeämpi kuin se teinikään, joka yöt riekkuu joko tietokoneella tai sen naapurin Jaskan matkassa.

Lasten lennettyä pesästä alkaa kuulemma se aika, jolloin olisi aikaa nukkua näitä kerrytettyjä univelkoja pois oikein korkojen kanssa, mutta ikävä kyllä ihmisen fysiikka pettää näillä paikkeilla. Selkä tai joku muu ruumiinosa särkee niin, ettei nukkumisesta tule mitään. Tai sitten ei muuten vaan nukuta. Ei edes lääkkeillä. Ja jos lääkkeet auttavat, niin sitten tarvitaan lisää lääkkeitä, että herää edes joskus. Yhteisvaikutushan tietysti väsyttää ja heikentää muutenkin yleiskuntoa, mikä tietysti väsyttää vielä lisää. Tässä vaiheessa monet kokeilevat myös alkoholia apulaisena univaikeuksien hoidossa, mutta yleensä sekin aiheuttaa nukkumattomuutta. Joko liiallisina promilleina tai niin villeinä päähänpistoina, ettei uni vaan tule silmään.

Sitten voikin jäädä onnellisesti eläkkeelle ja ihmetellä, että mihin kummaan se elämä oikeasti katosi ja mitä kummaa tein kun olin kuitenkin koko ajan lomalla. Vai olinko sittenkään? Minä menen nyt nukkumaan ja suosittelen sitä kaikille kynnelle kykeneville. Maailma makaa täällä vielä huomennakin, vaikka pyykit jäävät koneeseen, viikon lehdet ovat pöydällä kasalla ja roskis haisee vessassa. Ne kaikki ovat siellä huomennakin. Hyvää yötä!

P.S. Digiboksin voi tyhjentää katsomattakin, eikä kukaan ole ymmärtääkseni siihen vielä menehtynyt.

Maailman toiseksi paras banaanikakku

Jääkaapin uumenista putkahti eilisen tyhjennysoperaation yhteydessä kolme järkyttävän näköistä banaania. Tiedän, ettei banaaneja kuulu säilyttää jääkaapissa, mutta jostain syystä niitä sinne aina päätyy, eikä meidän jääkaappi ole varmaankaan se ainoa banaanipakastin. Siksihän banaani menee niin nopeasti jääkaapissa pilalle, se paleltuu. Lammastilalla pitäisi varmaan kehittää banaanillekin villapaita...

Mutta siis asiaan. Koska minulle edelleen aiheutuu painajaisia roskiin päätyvästä ruuasta, päätin tänään tutkia ystäväni Googlen kanssa banaanikakkureseptejä. Hakusanoilla "banaanikakku" ja "ohje" löytyi mainio resepti, josta kaappien sisällön määräämänä muokkasin tämän päivän jääkaapinsiivousreseptin. Alkuperäisen ohjeen löydät Cebicin keittiössä-blogista, osoitteesta cebicinkeittio.blogspot.fi.

Reseptin ihanuus piilee jälleen kerran siinä, ettei ylimääräistä tiskiä synny ja taikina ei ole suurikaan kemiallinen haaste, sillä lisäilin aineet aivan satunnaisessa järjestyksessä 2,5-vuotiaan Isosiskon toimiessa vatkaimena ja tällä reseptillä onnistui. Siis valehtelematta parivuotiaan voimat riittävät saamaan aikaiseksi tämän taikinan kuohkeuden. Ja arvatkaa, oliko pikkuleipuri onnellinen itse leipomastaan kakusta.

Banaanikakku

Alkutilanne on tämä:


Käsittämättömän löysä ja karmea banaani. Tarkemmin tutkittuani ja haisteltuani se oli kuin olikin vielä banaani. Ja näitä kakkuun tarvitaan siis kaksi. Koska tällaiset herkut ovat jo valmiiksi lähes muhennosta, ei kulhon pohjalla muhentamiseen kulunut kuin noin 10 sekuntia. Haarukalla. Parivuotiaan voimilla.

Samaan aikaan kulhoon heitellään

2,5 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl vaniljasokeria
8 rkl turkkilaista jogurttia (tai mitä tahansa sopivaa maitotuotetta)
125 g margariinia sulatettuna (sulatuskipon saa sujuvasti puhtaaksi pullasudilla, jolla voi sitten voidella tarvittavan vuuan)
2,5 dl vehnäjauhoja
kookoshiutaleita maun mukaan sekä taikinaan että valmiin kakun päälle
2 munaa



Vaikka alkuperäinen ohje on kuivakakkuvuokaan suunniteltu, laiskuus iski jälleen kerran ja päätin nopeuttaa leivontaprosessia kakkupohjan vuualla. Taidan kokeilla tätä joskus täytekakun pohjaksikin.

Lisäsin aineet ihan kirjoittamassani järjestyksessä, mikä ei mitenkään tue käsitystä leipomisen tärkeimmästä opista "sekoita kuivat aineet keskenään". Hyvin sekosi silti, kohosi ja oli kaunis.

Paista noin tunti 200-asteessa ja jäähdytä ennen leikkaamista. Kakku on todella märkä ja taikina on löysää, älä pelästy. Kokeile rohkeasti kakun kypsyys hammastikulla. Kun tikkuun ei jää kökköjä, kakku on kypsä. Kostea tikku voi silti olla. Älä paista liikaa. Tässä kakussa taitaa päteä suklaakakun ohje: Jos kakku murisee, se on ylikypsä. Mur Mur.



Kakkuun kuulumattomat korvat kertovat ihanasta tuoksusta.

Päivän opetus on, että älä hävitä ylikypsiä tai muuten arvelluttavia banaaneja vaan leivo kakku. Sekoittamiseen ja mittaamiseen menee alle vartti lapsenkin kanssa ja paistamiseen tarvitaan sitten se noin tunti. Puolentoista tunnin kuluttua kulahtaneiden banaanien löytymisestä voit herkutella. Ei huonompi hävityskeino sekään.

Tukiviidakko

Tänään alkaa taisto, voiko Suomessa olla maatila ilman peltoa. Tukipolitiikka on periaatteessa sellainen, jotta pääset mukaan mihin tahansa tukijärjestelmään, sinulla on oltava kolme hehtaaria peltoa. Ei auta, vaikka kasvatat eläimiä ja myyt tuotteita, ei, vaan maatilalla on oltava viljelykelpoista maata, vaikkei varsinainen viljely kannattaisikaan. Meidänkään ei kannata investoida kaikkiin tarvittaviin laitteisiin, jotta saadaan eläinten talviruuat kasvatettua, vaan edullisemmaksi tulee, kun naapuruston ammattilaiset kasvattavat meille korkealaatuista heinää ja kauraa mammojen ruuaksi ostopalveluna. Ja onhan se aika hienoa, kun viime viikolla naapurin isäntä kantoi kaurasäkit lampolan rehuvarastoon, ihan sisälle saaviin asti, kun minä en yhdellä kädellä pystynyt. Asiakaspalvelua, sanon minä.

Määritelmistä löytyy myös tarkemmin tutkimalla termi avoin hakamaa, millä käsitykseni mukaan meidänkin elukat laiduntavat ison osan laidunkautta. Meillä on avoimia niittyjä, joille on jätetty puita kasvamaan lampaiden ja tietysti muidenkin eläinten luonnollisiksi suojiksi ja nyt sitten tutkitaan, ovatko nämä tulkinnan mukaan avointa hakamaata, mikä oikeuttaisi meidätkin mukaan tukijärjestelmiin ja sitä kautta "oikeaksi" maatilaksi. Meidän lampaat laiduntavat myös metsämailla, mutta sitähän ei tukijärjestelmä ymmärrä. Pääpaino kun on avoimen pellon tukeminen, kasvatetaan siinä tehokkaasti sitten ihmisravintoa, eläinten rehua tai rikkaruohoja. Kunhan on viljelykelpoista.

Näitä tukiasioita on tullut pohdittua viime aikoina oikein urakalla, kun kahden pienen lapsen kotiäitinä ja vähän vammaisena on joutunut miettimään, mistä sitä milloinkin kaivelee elämiseen tarvittavat rahat. Ei meidän perhe sinänsä pulassa ole, onhan miehellä valtion pitkä ja kapea leipä, mutta on se silti onnellista, että Suomessa on sosiaalietuuksia myös näihin elämäntilanteisiin, joissa maailma ei makaa aivan suunnitelmien mukaisesti. Kelan rahallisen avun lisäksi etenkin käytännön apua on saatu kunnalta, josta on lisäkäsiä järjestynyt lasten hoitoon, kun en ole jaksanut tai pystynyt tyttöjä hoitamaan. Taustalla tässä kaikessa häärää vielä tapaturmavakuutusyhtiö, jonka rahoituksella on hoidettu sekä sairaalalaskuni, ambulanssi- ja taksiajeluni, kuntoutukseni sekä lasten- ja kodinhoitoa. Nämä julkiset tukiverkostot ovat omien, sosiaalisten verkostojen lisänä auttaneet meitä pysymään lähes järjissään tässä pyörityksessä.

Mutta näissä tukijärjestelmissä on paljon työllistäviäkin ominaisuuksia. En olisi ikinä osannut hakea tai etsiä kaikkia niitä apuja, mitä olemme saaneet, ellei kohdalleni olisi osunut niin ammattitaitoisia ihmisiä, jotka ovat osanneet neuvoa oikeissa paikoissa oikeita asioita. Vakuutusyhtiön ihminen on kertonut, millaisiin korvauksiin minulla on mahdollisuus, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät. Neuvolantäti on pitänyt huolta, että olen osannut kysellä oikeilta tahoilta apua kodinhoitoon ja nyt kunnan maaseutusihteeri kannustaa metsästämään tukikelpoisuutta tilallemme. Mitäs, jos en olisikaan törmännyt näihin ihmisiin törmäykseni jälkeen? Mitä, jos emme olisi ymmärtäneet oikeuksiamme ja mahdollisuuksiamme saada apua pahassa paikassa? Vaikka peruskoulussa yhteiskuntaoppia opetettiinkin, en voi sanoa, että näitä tietoja olisin sieltä omaksunut. Ihmisen pitää siis olla joko aktiivinen tai hyväonninen, jotta saa apua silloin, kuin sitä tarvitsee. Näin jälkikäteen se tuntuu aika kauhelta ja oikeastaan vasta nyt ymmärrän, että ihan oikeasti joku voi pudota "yhteiskunnan" ulkopuolelle tahtomattaan elämäntilanteen muututtua ratkaisevasti. Onneksi maksamme veroja. Ja vakuutusmaksunikin maksan riemusta kiljuen lopun ikäni.

Kiitos tukijärjestelmille ja asiantunteville ihmisille. Uskon, että apua saa, jos uskaltaa kysyä, vaikkei kysyminen aina niin helppoa olekaan. Jospa kaikki oppisivat kysymisen taidon jo peruskoulussa.

Läksyjä

Opin eilen kaksi asiaa. Oppiminen ei välttämättä, ainakaan minun kohdallani tarkoita uusien asioiden omaksumista vaan myös vanhoja, tiedettyjä asioita voi oppia uudelleen.

Opetus 1. Vaikka taloudellisesti tiedostavana ja jätteen määrää pohtivana ihmisenä ostan aina tarvitsemani isoissa erissä, ymmärsin kuitenkin eilen, että kokonaistaloudellisesti fiksuinta ja myös ekologisesti kestävintä on ostaa suklaat levyjen sijaan patukoina. Alakoulun matematiikallakin voi ymmärtää, että 18 grammaa on kamalan paljon vähemmän kuin 150 tai peräti 200 grammaa. Onhan 18 hevostakin vähemmän kuin 150 heppaa. Vääryyttä, mutta totta.

Opetus 2. Ruuanlaitto ei ole polkupyörällä ajoa. Tein ensimmäistä kertaa elämässäni falafeleja. Ilman ohjetta tietysti ja raaka-aineosaaminen oli tasoa kikherne ja varmaan kananmunaa, että pysyy koossa. Maku oli kyllä erinoimainen ja mukavaahan tekeminen oli, mutta päivälliseksi tarjoilin lautasellisen falafelmössöä perunamössön ja jogurttikastikkeen kera. Isosisko oli tyytyväinen, kun ei tarvinnut käyttää hampaita tai naaman lihaksia syömiseen.

Lupaan opetella tekemään herkkufalafeleja. Jaan ohjeen heti, kun ne pysyvät kasassa vielä lautasellakin.

Tätä kirjoittaessani söin sujuvasti 150 grammaa suklaata. Että ei se oppi aina kerrasta kaaliin mene, vaikka kaikkensa tekisikin. Alisuoriutuja mikä alisuoriutuja.

Kielioppia

Aina välillä kiroiluttaa. Etenkin, kun on kirkuvan lapsen kanssa herännyt kolmen kieppeillä aamuyöstä ja valvonut siitä asti iltapäivään, haaveillen kupillisesta kuumaa ja senkin saa maistella mikron kautta iltapäivällä neljän kieppeillä. Kyllä, lapset ovat joskus aika raskaita, mutta kuten jossain sosiaalisessa mediassa kiertäneessä mietelauseessa sanottiin jotenkin niin että samalla, kun sinä elät arkea, lapsesi elää lapsuuttaan. Yritän pitää sen mielessä, vaikka kaipaankin välillä kirosanoja, joita kehtaa viljellä myös lasten kuullen. Joskus kun on vaan pakko sadatella.

Teininä ja vielä aika paljon vanhempana tuli käytettyä suomalaista viisikirjaimista välimerkkiä enemmän kuin tarpeeksi, mutta kun lapset syntyivät, oli pakko alkaa siistiä kielenkäyttöä, jotten kummankaan ensimmäinen sana olisi kovin ruma. Isosisko osaa kyllä karjaista saakelinsa, kun lyö varpaansa kynnykseen, mutta tätä sanastoa on äidin lisäksi olleet opettamassa myös muut lähisukulaiset. Syyttäkööt itseään, mikäli lapsi päästelee sulosointuja julkisella paikalla.

Kiukutellessani julkisesti sosiaalisessa mediassa kurjan päivän vuoksi, minulle ehdotettiin useita, varteenotettavia ja kauniitakin vaihtoehtoja sadattelulle. Runollinen niittyvitukka sai pohtimaan kirosanojen taustoja. Monet, ponnekkaimmat kirosanat ovat raamatullisia, mutta myös suomalaisille tärkeästä luonnosta voisi kaivella monen suuhun sopivampia ja huomattavasti kauniimpiin asioihin viittaavia voimasanoja.

Kasvilajintuntemuksen kurssilla opiskeluaikana tuli naureskeltua kasvien suomenkielisille nimille, mutta tässä elämäntilanteessa, kun tarvitsen uutta sanavarastoa lähes päivittäin, on tullut muisteltua kasvitieteellisiä hienouksia. Rikkakasvinakin esiintyvä lutukka (Capsella bursa-patoris) saa mukavan särmän, kun sen karjaisee korvaamaan pahempaa haukkumanimeä esimerkiksi karsinan aitaa tuhoavalle pässille. Sille kun pelkkä perkeleen pässi ei jotenkin ole soveltuva.

Perinteinen tilanvaltaaja vattu soveltuu korvaamaan sitä rumempaa tilanvaltaajaa samankaltaisuutensa vuoksi, mutta myös vesikasveina tunnetut vitat auttavat varmasti pahimman yli. Kiroilun on todettu vähentävän kipukokemusta, joten suosittelen kroonisesta kivusta ja muusta ärsytyksestä kärsiville tutustumista Valokkiin, Jyväskylän avoimen yliopiston nettikasvioon. Kauniita kuvia ja sopivia sanoja erilaisiin elämäntilanteisiin.

Pidentyneeseen kiukkukohtaukseen löytyy myös sopiva ratkaisu jäkälämaailmasta. Puiden pinnoilla elelevä sormipaisukarve on kuin kiukku kaksivuotiaalla. Lehtevä ja laajalle leviä, maisemaan ja pintaan sopiva ja tavallinen, mutta kuitenkin omalla tavallaan ylimääräinen. Nimen sähähtäminen hampaiden välistä kuitenkin saattaa pysäyttää pahankin tilanteen voimallaan, olematta liian raaka tai loukkaava varsinaisen kirosanan tavalla.

Seuraavaksi taidan kokeilla ärräpään sijaan ärviää, kun käteen sattuu vauvaa nostaessa. Mikäli kielipoliisi ei iske, raportoin kielellisestä siivousprojektista tulevaisuudessa. Siivoanhan parhaillaan koko elämääni ja kieleni on merkittävä osa minuutta. Jos pystyn hävittämään turhia tavaroita, voin yhtä hyvin edes yrittää hävittää turhia sanoja. Sanat satuttavat yleensä pahemmin kuin teot ja meidän aikuisten tehtävänähän on pitää lapsemme turvassa ja suojata heitä turhalta kivulta. Pieni fyysinen kipu silloin tällöin kompastumisineen ja kaatuiluineen on varmasti aivan turvallista ja tarpeellistakin, mutta kiukuspäissään päästetty ruma sana satuttaa paljon syvemmältä ja niin paljon pidempään.

Lapseni muodostavat koko ajan kuvaa omasta äidistään, enkä todellakaan tahdo, että lapseni pitävät minua kiukkuisena akkana, vaikka se tällä hetkellä onkin vallitseva olotila. Ei ole reilua ketään kohtaan, jos lasteni lapsuus on ainoastaan pahantuulisen äidin toipumista. Vaikka se tällä hetkellä tuntuukin ainoalta todellisuudelta, yritän silti parhaani mukaan, että tyttöjen lapsuus olisi onnellinen ja turvallinen. Onneksi tässä meidän perheen arjessa on muitakin aikuisia kuin vain väsynyt äiti. Kiitos teille kaikille!