Investointituki

Kun kevättalvella päätimme, että lammastouhusta tulee elinkeino ja uusi lampola on saatava, en voinut kuvitellakaan, millaiseen rumbaan joutuisin kohtuullisen mitättömän rakennusprojektini kanssa.

Olen ymmärtänyt, että suomalaiset arvostavat kotimaista ruokaa ja lähituotantoa ja että maatalouden arvostus olisi jopa noussut myös tähän elinkeinoon vaikuttavia päätöksiä suunniteltaessa ja tehtäessä. Olin myös lukenut paljon siitä, miten tiloja kannustetaan monipuolisuuteen, jotta tilat tulisivat toimeen omillaan. "Eihän sitä koskaan tiedä, miten tässä EU:ssa käy" opettaa muun muassa moni mediaa edustava taho, jotka kilvan ottavat kantaa maaseudun oloihin.

Noh, viisaana olentona laskeskelin tilan kannattavuutta ja tulin siihen tulokseen, että lähden hakemaan projektiin investointitukea. Entisessä elämässä työskentelin yritysten kehittämisasioiden kanssa, joten minulla oli pieni haju siitä, miten investointitukea haettaisiin. Eihän sitä tämän kokoluokan investointiin paljon saisi, mutta pakko se on kokeilla, kun kerran sellaista rahaa jaetaan. Jokainen julkinen euro on kuitenkin vähemmän pankkilainaa.

Järjestin niin, että saimme määräaikaan mennessä rakennuslupahakemuksen sisään, lampolasta piirrustukset, sekä hakupaperit omalta osaltani pakettiin. Kaikkea ei voinutkaan tehdä itse. Tämä selvisi minulle hakuprosessin käynnistyttyä. Rahoittajataholta sain neuvon, että koska näitä investointilaskelmia ei tehdä todellisten kustannusten mukaan vaan "nämä ovat ennalta päätettyjä arvoja", jouduin hakemaan apua neuvontaorganisaatiolta paperit täyttääkseni. Liitteeksi kun tarvitaan nämä "ennalta päätetyt arvot" sisältä kannattavuuslaskelma.

Tuumasta toimeen. Väänsimme pari päivää laskelmia, sillä näissä laskelmissa on tapana laskea lampaan lihalle tietty hinta huolimatta siitä, miten eläimet kasvatetaan. Ainoastaan luomusta voi saada paremman hinnan. Minulla oli kuitenkin esittää, että olen myynyt kasvattamaani lihaa suoraan kuluttajille paremmalla hinnalla, koska pystyn takaamaan koko tuotantoketjun ja asiakkaani ovat olleet siitä valmiita maksamaan. Tästä kohdasta siis selvittiin todellisilla tuloilla.

Hymy hyytyi, kun rahoitusasiantuntijalle selvisi, ettei meillä ole peltoja, joista saisimme tukia. Yritin näyttää toteen, ettei meidän kannatakaan peltoja hommata vain tukien vuoksi, sillä joutuisimme investoimaan koneisiin enemmän, kuin koko lampolan rakentaminen tulisi maksamaan. Rehu ei meille ole kallista, sillä naapuritilat kasvattavat eläintemme ruuat ja säästämme näin isot summat kuljetuskustannuksissa. Työllistämme samalla myös muita tiloja, joten ajattelin asialla olevan jotain merkitystä. Asia kirjattiin, muttei siitä juuri sen enempää puhuttu.

Kun tuli päätöksen aika, rahoittajan edustaja soitti, että tästä tulee kyllä nyt hylkäävä tukipäätös. "Kun näillä teidän laskelmilla ei saada tätä tulovaatimusta täytettyä". Jaha. Maaseudun alkutuotannon investointituen ehtona on, että viidentenä vuonna tuen myöntämisestä maatalouden yrittäjätulon tulee olla 17000 euroa. "Tämä on nyt vain tällainen päätetty arvo, haiskahtaa aika lailla 100 000 markalta". Että tästäkään ei EU:ta voi syyttää.

Olin kuitenkin laskenut, että yrittäjätuloni olisi viiden vuoden kuluttua tämän arvon ylittävä. "Mutta tähän huomioidaan vain alkutuotanto". Siis mitä? Vain alkutuotanto. Ensin meitä opetetaan tekemään monipuolisesti hommia, mutta se työ ei kuitenkaan auta saamaan julkista apua silloin kun sitä eniten tarvitsisi. "No, olisiko teillä mahdollisesti tulossa jotain tukia? Ne lasketaan tähän tulopuoleen mukaan." No ei ole. "Ei edes maisemanhoitotukea?" No ei. Mutta kelpaako se, että meidän lampaita on maisemanhoitajina ja asiakkaat maksavat tästä minulle ihan arvonlisäveron kanssa. "Ei kelpaa". Siis jotta saisin julkista rahaa investointiani avustamaan, minulla pitäisi olla julkista rahaa, josta tuloni muodostuvat. Työnteolla ei ole tässä asiassa mitään merkitystä.

Pitäkää tunkkinne. Lampola nousee vaikka väkisin ja minä meinaan elää tuottamalla korkealaatuisia lammastuotteita. Hoidan eläimeni niin hyvin kuin pystyn ja järjestän monipuolisia tapahtumia tilallamme. Eletään sitten niin.

Pikaruokaa

Olen aika monta kertaa yrittänyt ottaa kuvaa tästä makaroonilaatikosta/pastavuoasta, mutten ole ehtinyt. Ei sitä tähänkään kirjoitukseen tule, mutta ehkä se antaa kokeilijalle vapaat kädet ulkonäön suhteen. Halusin jakaa onnistuneen reseptin julkisuuteen, sillä nyt kun Pikkusisko on täyttänyt maagiset 10 kuukautta ja Virallisten ruokintaohjeiden mukaan hänelle voi syöttää myös hapanmaitotuotteitta, tämä eväs sopii olemattoman suolansa vuoksi siis myös vauvan ruuaksi.

Pastavuokaan tarvitset:

Pannu ja uunivuoka (ohjeesta tulee aika iso satsi)

öljyä
2 sipulia
4 porkkanaa
yhden kesäkurpitsan
500 g tomaattimurskaa tai paseerattua tomaattia
tilkka vettä, jolla huuhtelet tomaattipurkista viimeisetkin mehut kyytiin (ja pakkaus suoraan kierrätykseen)
yrttejä
pippuria
(valkosipulia)

Puoli pussia kauramakarooneja
1-2 pikkupurkkia raejuustoa (tai kuten meidän versiossa tänään 4 avattua, erimääräistä raejuuston jämäpurkkia)
2 dl (ruoka)kermaa (meillä tänään ruokakerma 15 %)

Jääkaapin perukoilta juustojen käntyt kuorrutukseksi

1. Kuori vihannekset, kuutio sipuli ja iske öljyn kanssa pannulle kuullottumaan. Kuullottumisen aikana kuori ja raasta muut kasvikset ja kuullota kevyesti. Lisää tomaatti, yrtit ja pippuri. Halutessasi myös valkosipuli. Suolaa ei tarvitse, eikä kannatakaan, jos tarjoat ruokaa mini-ihmisille.

2. Mikäli vuokasi ei ole non stick-mallia, öljyä se kevyesti. Kaada suoraan pussista kauramakaroonit vuokaan, päälle raejuustot ja lisää tomaattikasvissoossi. Lisää kerma ja sekoita. Kuorruta juuston siivuilla tai paloilla, mitä nyt kaapista taas löytyy. Paista noin 200 asteessa, reilu puoli tuntia. Tarjoile. Suolaa syövät ihmiset nauttivat tätä yleensä ketsupin kanssa, hampaattomat ilman.

Voit tehdä tämän myös etukäteen, kuten minäkin tänään. Tein ruuan vuokaan valmiiksi, laitoin folion päälle ja iskin koko komeuden kylmään uuniin puoli kymmenen aikaan aamulla. Lähdin rehuvarastoa jynssäämään, kun lampaiden uudet eväät saapuvat minä päivänä hyvänsä ja ennen suihkuun menoa puolen päivän aikaan, kävin nappaamassa vain uunin päälle.

Ruoka oli sopivasti valmiina, kun sain itseni siivottua ja työkamppeet pestyä.

Uunivalmista pikaruokaa. Suosittelen.

Kun kaikki toimii

Alan pikkuhiljaa uskoa, että tällä talolla on jotenkin paha karma. Tai ainakin sen saa niskaansa ne, jotka täällä asuvat. Sen jälkeen, kun tänne muutimme, on lähes kaikki, mikä vaan voi mennä pieleen, mennyt. Ei sillä, en kovinkaan montaa päivää vaihtaisi pois, mutta voisi tämä olla jotenkin helpompaakin.

Aloitimme kesänviettomme Avoimien ovien päivällä toukokuun lopussa. Siihen loppuivat myös hyvät kelit. Voitte vapaasti syyttää siitäkin tätä taloa. Tapahtumaa edeltävällä viikolla oli vuosisadan lämpimin kevät ja tietysti suunnittelin tapahtuman sen mukaan, että kesäähän me täällä jo vietämme. Olihan sentään toukokuun loppu.

Tapahtumapäivä oli maanantai ja kun vihdoin sunnuntai-iltana leivon ukkosmyrskyn myllätessä, sähkökatkoja peläten lässähtäneitä kakkuja, ajattelin, ettei tämä enää juuri pahemmaksi voi muuttua. Edellisenä päivänä olin varannut aikaa pihan valmistelemiseen, mutta sen sijaan vietinkin mukavan kesäillan päivystyksessä. Tällä kertaa vuorossa oli vahtikoiramme, jonka pää turposi mysteeriksi jääneestä syystä palloksi. Koira oli ollut koko päivän tarhassa, joten mitään kummaa se ei ainakaan järjellä ajatellen ollut voinut syödä.

Joka tapauksessa tapahtuma lähestyi uhkaavasti huolimatta kipeästä koirasta, keritsemättömistä lampaista ja lässähtäneistä leivonnaisista. Kaiken huipuksi pikkuauton verran maksanut kylmiö päätti heittää henkensä juuri tapahtumaa edeltäneenä perjantaina, eikä korjaajaa saanut mistään. Virittelimme sitten toimivan pakastimen avulla riittävän kylmää tilaa makkaroille ja muille herkuille, ettemme kaiken huipuksi vielä ruokamyrkyttäisi mahdollisia tulevia asiakkaita.

Kun sitten maanantaiaamun kaatosade, viisitoista astetta viilennyt lämpötila, hajonnut hevoskuljetusauto ja paleltuneet possut oli saatu selviteltyä ja asiakkaita alkoi saapua, saatoin kuulostaa jopa kohtuuttoman äreältä soitellessani korjaajaa kylmiölleni. Takuuhan oli tietysti umpeutunut, mutta muistan ulvoneeni puhelimessa jotain kuluttaja-asiamiehestä ja suomalaisesta laatutyöstä.

Edellisellä viikolla oli tehty vielä jätevesiremontti, joten sateen myötä piha muuttui iloiseksi kuralääryksi. Oli siinä ihmisillä ihmettelemistä, kun touhusimme miehen kanssa ja yritimme pitää vieraita ja itseämme lämpimänä. Onneksi kahvi oli sentään kuumaa.

Sen kummemmin tämän hetken elämää spekuloimatta, tilanne on edelleen yhtä levällään. Keritsin on rikki, joten mammoja olen kerinnyt näppäränä tyttönä Fiskarsseilla, ja muorit näyttävät hieman puimurin alle jääneiltä. Karitsat voivat hyvin ja ovat pitkin poikin lihomassa ihmisten pihapusikoissa maisemanhoitajina. Isäpässi lomailee edelleen työmatkalla ja mies valittaa, kun kesälomalla pitää tehdä enemmän töitä kuin palkkatöissä. Ehdotteli jo eroavansa yritykseni palveluksesta, mutta ymmärrys palasi, sillä eihän orja voi erota. Palkasta kun ei kukaan ole voinut uneksiakaan vuosikausiin.

Niin, onhan meillä nyt oikea maatila. Saimme viime viikolla upean kirjeen, että ensimmäiset maataloustuet on nyt maksettu. "Maksetaan valtion tililtä". Vau. Jäätiin noin kolmen nollan verran Wahlroosista. Mutta suunta on oikea.



Maalaisromanttisiin tunnelmiin!

Kaikki paha loppuu aikanaan

Pitkästä aikaa pääsen terapiaistunnolleni blogini kanssa. Olin ajatellut päivitellä meidän perheen perinteiseksi muodostunutta kaaoselämää, mutta sain juuri murskaavan suru-uutisen ystäväni perheestä.

Menettämisen pelko on meissä kaikissa. Elämäntilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän pinnalla, mutta siellä se jossain aina lymyilee. Onnettomuuteni jälkeen olen kokenut sellaisia pelon tunteita, etten järjellä pääse niistä eroon. Jos puoliso ei vastaa puhelimeen, pahimpana tällaisena hetkenä selviytyminen iskee päälle ja ehdin jo suunnitella, kenelle minun pitää ensimmäisenä ilmoittaa, että mieheni on kuollut. Tai kun tytär häviää omassa pihassa silmistä yllättäen, ehdin hätääntyä alle sekuntissa ja miettiä, missä puhelimeni on, mistä saan nopeimmin avun paikalle ja missä tyttö makaa hengettömänä.

Pelkotila helpottaa ajan myötä, en sitä epäile hetkeäkään, mutta läheisilleni on raskasta katsella sivusta romahduksia, joita pelkotilanteen laukeaminen aiheuttaa. Olen kuitenkin onnekas, ettei tällä hetkellä läheisilläni ole normaalia suurempaa todennäköisyyttä menehtyä. Kaikki, jotka lähelläni ovat viime vuosina vakavasti sairastaneet, on käynyt onni ja he ovat edelleen kanssamme viettämässä tätä kummallista elämää.

Sairauden aiheuttamaan suruun ihminen tavallaan valmistautuu yrittämällä ymmärtää, mitä sairaan kehossa tapahtuu ja miten potilaan elämää voisi jollain tasolla helpottaa. Se, viekö loppu hengen vai ei, ei ole vakavassa terveysongelmassa niin merkityksellistä varsinaisen sairastusmatkan aikana, kuin sillä kuoleman pelolla, jota joutuu kokemaan jokaisena hetkenä, kun sairaus on läsnä läheisessä. Tyttäreni tilanne korjaantui leikkauksella ja vaikka tiesin, että hän tulee parantumaan, pelkäsin koko ajan, josko en onnistuisikaan pitämään häntä elossa viimeiseen leikkaukseen asti. Mitä jos kävisikin huonosti. Mitä, jos en saisikaan apua ajoissa paikalle, enkä saisi itse hänen hengitystään normaaliksi.

Vakavan sairauden kanssa eläessä joutuu pelkäämään jokaista puhelinsoittoa. Milloin joku soittaa, että nyt tilanne on menossa huonoksi tai että pahin on tapahtunut. Vaikka usein aikaa onkin ja puhutaan valmistautumisesta pahimpaan, silti läheisen kuolema on aina suuri ja polvilleen lyövä suru, johon ei oikeasti ole voinut mitenkään valmistautua. Se on kuin pahaa unta, joka ei koskaan lopu. Jotain niin kamalaa on tapahtunut, ettei se ole totta, mutta koskaan se totuus ei tule takaisin. Läheisen menettänyt odottaa todennäköisesti jossain määrin ikuisesti, että paha uni loppuisi ja maailma palautuisi normaaliksi. Sellaiseksi, kuin menettänyt sen muistaa ennen menetystä.

Kun on joskus ollut siinä tilanteessa, että tapahtuma on vain pahaa unta ja sen uskoo loppuvan kohta, eikä se koskaan lopukaan, voi todeta olleensa aika lähellä syvintä mahdollista epätoivoa. Mutta jos sen tunteen on päässyt tuntemaan, on ainakin itse vielä elossa ja voi olla varma, että enää paljon pahemmaksi ei elämä voi muuttua.

Osanottoni M

Ei naurata

Eräänä tammikuisena aamuna Kerkko Kortiton otti avopuolisonsa auton tämän työpaikan pihasta ja lähti ajelulle. Kerkko Kortiton oli ajellut tietä usein ja ollut kyydissä sitäkin enemmän, joten voitaneen todeta, että Kerkko tunsi tien. Kerkolla ei ollut ajokorttia tuolloin, eikä ollut koskaan ollutkaan, mutta eihän sitä kortilla ajella.

Kerkko kaasutteli talvisella pikkutiellä tyytyväisenä siihen asti, kunnes hänen kuljettamansa ajoneuvo törmäsi tiellä vastaantulleeseen japaninkippoon, jota ajoi raskaana ollut nainen. Kerkko hätääntyi ja yritti saada naisen autosta ulos tässä kuitenkaan onnistumatta ja naisen huutaessa murskautuneessa autossa apua, joutui Kerkko soittamaan hätänumeroon.

Avun saavuttua naista alettiin irroittamaan autosta ja Kerkko päätti esittää loukkaantunutta päästäkseen pois paikalta. Kerkko Kortiton kertoi nimekseen Nilkki Kortiton ja istahti tyytyväisenä ambulanssiin. Paikalle saapunut poliisipartio kysyi ambulanssihenkilökunnalta, kuka lanssissa istui ja päästi sairaskuljetuksen matkoihinsa. Kerkko vietiin ensiapuun, josta hän poistui omatoimisesti.

Autoon jumiin jäänyt nainen huusi apua lapselleen ja itselleen ja päätyi irroitusoperaation jälkeen leikkauspöydän kautta tehohoitoon. Tehohoidosta hän joutui uudelleen leikkauspöydälle ja tämän jälkeen vuodeosastolle harjoittelemaan pyörätuolin käyttöä. Kahden viikon sairaalareissun jälkeen nainen pääsi paaritaksilla kotiin onnellisena siitä, että oli elossa ja että kotona odottavalla taaperolla oli edelleen äiti sekä pieni sisar tulossa. Isälläkin oli vielä vaimo.

Poliisin tutkinta ei oikein ottanut edetäkseen, joten nainen otti yhteyttä jutun tutkijaan ja pyysi, että koska häntä epäillään rikoksesta, liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, hän haluaisi tulla pikaisesti kuulluksi, jotta asia saataisiin käsiteltyä ja hän pääsisi jatkamaan elämäänsä. Useiden pyyntöjen jälkeen pyörätuolissa istuvaa naista kuulusteltiin ja hän kuvitteli asian pian hoituvan.

Kului viikkoja, kuukausia ja melkein vuosi ennen kuin poliisista kuului mitään useista tiedusteluista huolimatta. Kerkko Kortiton oli vihdoin tavoitettu ja hänet oli myös rikoksesta epäiltynä kuulusteltu. Tähän mennessä nainen oli taistellut vakuutusyhtiöiden kanssa, koska vastapuoli ei ollut vahinkoilmoitusta tehnyt, vaikka molemmat autot romuttuivat täysin. Vakuutusyhtiön silmissä asia oli olematon, koska vain toinen osapuoli oli vahinkoilmoituksen muodossa olemassa. Ja tämä toinen osapuoli oli pahoin vammautunut, raskaana oleva pienen lapsen äiti.

Kohtasi nainen epätoivossaan ihmisiäkin. Tapaturmavakuutusyhtiön edustaja auttoi kaikin keinoin, mitä pystyi ja Kelasta sai neuvoja, kun sairausloman ja äitiysloman, palkatun lastenhoito- ja avustavan henkilökunnan asioiden kanssa oli aika paljon ihmettelemistä.

Kun vuosi oli kulunut onnettomuudesta, nainen oli leikattu neljä kertaa, vauva oli syntynyt, pääsi äiti vihdoin kävelemään ja harjoittelemaan uusien raajojen käyttöä kahden pienen lapsensa kanssa. Nainen kyseli poliisilta jutun tilannetta ja sai kuulla, että esitutkinta oli päättynyt ja asia oli syyttäjällä harkittavana. Samaan aikaan Kelasta tuli kirje, että vanhempainpäivärahaa peritään takaisin ja kolarissa romuttuneen auton luotonlyhennykset jatkuvat edelleen. Nainen otti yhteyttä lakimieheen joka totesi, että syyte ja tuomio on molemmille kolarin osapuolille se todennäköinen lopputulos. Sillä, ettei toisella osapuolella ollut ajokorttia ja että tämä pakeni vastuuta ei ole merkitystä kun arvioidaan onnettomuuteen johtaneita syitä. Myöskään sillä ei ole merkitystä, että poliisin esitutkinta on niin vajavainen, ettei sen perusteella pysty kertomaan, mitä tilanteessa on tapahtunut ja mikä oli Kerkko Kortittoman ajokunto sillä hetkellä. Myöskään sillä, että Kerkko Kortiton oli ottanut auton haltuunsa kyseenalaisin keinoin, ei ole merkitystä.

Kelaa kiinnosti naisen kurja tilanne niin paljon, että valituksen jälkeen naista armahdettiin takaisinmaksussa kolmensadan euron alennuksella. Nainen pohti, jaksaako sitä enää valittaa, kun Kerkko Kortiton porskuttaa kaikesta huolimatta.

Mitä tästä opimme? On aivan turhaa yrittää hoitaa asioitaan kunnolla, kysyä neuvoa ja hoitaa kansalaisvelvollisuuksiaan. Aina on joku, joka pääsee helpommalla ja on silti samalla viivalla tuomion koittaessa. Paskat, sanon minä.

Univelka

Meidän vauva on ihanan helppo. Hän nukahtaa ennen kymmentä ja nukkuu yleensä rauhallisesti aamuseitsemään asti. Satunnaisesti saattaa herätä kerran yössä syömään, muuten keskittyy nukkumiseen.

Vaikka väsyneenä äitinä olen tyytyväinen tilanteeseen, harmittaa kuitenkin, että yövalvomiset ovat ohi. Kyllähän meillä heräillään öisin, pahimmillaan tunnin välein huonosti nukkuvan Isosiskon kanssa, mutta heräily on eri asia kuin valvominen. Jossain sisimmässäni kaipaan niitä öisiä hetkiä, kun istun keskellä yötä sohvalla kuumaan kaakaon kanssa ja katselen suosikkisarjojani tallenteina. Enää sitä aikaa ei ole ollenkaan. Yöt poukkoillaan, joten päivisin olen väsynyt ja keskittyminen on vaikeaa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä ihania sarjoja muut seuraavat tai mitkä ovat kuluvan hetken trendit. Ei sillä, että niillä suurta vaikutusta elämääni on ennenkään ollut, mutta olen minä kuitenkin jossain määrin seurannut aikaani.

Vielä tätä viihdepuolta vaikeampi asia, jolle ei juuri koskaan ole aikaa, on lehtien lukeminen. Tiedän kyllä Ylen uutissivujen kautta, että Ukrainassa on kaaos ja Suomessa on edelleen lama, mutta että oikeasti ehtisin syventyä johonkin asiaan, tuntuu ajatuksenakin utopistiselta.

Olen onnellinen, etten käy tässä sumussa töissä, mutta pohdin vaan, että kuinka paljon työikäisissä ihmisissä onkaan pienten lasten vanhempia. Väsyneenä töiden tekeminen on kuluttavaa ja vaikeaa, mutta niin monella tapaa vaarallistakin. Mitä jos yläasteen opettaja nukahtaa tunnille valvottuaan muutaman viikon kiukkuavan kolmevuotiaan kanssa? Entä taksikuski torkkuu koulukyytiä ajaessaan, kun koliikkinen kuopus pitää koko perhettä hereillä? En uskalla edes ajatella, mitä tapahtuu, kun kirurgia nukuttaa kesken leikkauksen, kun Kerttu-Petteri ei suostu nukkumaan kuin vanhempiensa välissä ja silloinkin keskittyy etupäässä potkimaan nukkumista yrittävien kylkiluita.

Kuinka kummassa tämä yhteiskunta oikein pyörii? Jos työteho on tammikuussa huono joulun jäljiltä, helmikuussa pidetään hiihtolomia, maaliskuu menee jotenkin taistellessa, koska huhtikuun sekoittaa kuitenkin pääsiäinen. Nopeimmat aloittavat kesälomansa jo toukokuussa, eikä kesä-heinäkuussa tässä maassa tapahdu yhtään mitään. Kun suomalaiset palailevat elo-syyskuussa lomilta, muu Eurooppa nauttii auringosta. Lokakuussa syyslomaillaan, marraskuussa kaikkia masentaa ja joulukuu meneekin pikkujouluillessa ja joulua valmistellessa.

Samalla logiikalla työikäinen on työuransa alussa samaan aikaan työntekijä ja opiskelija, eli aina kännissä tai muuten vaan väsynyt. Kun sitten vihdoin valmistuu (jos valmistuu), sitä painaa apinanraivolla duunia yötä päivää niin kauan, että tuottavuus ainoastaan laskee, kun väsyttää niin pirusti. Näissä kahdessa vaiheessa jotkut uhkarohkeat jo lisääntyvät ja hankkivat aina vain enemmän univelkaa.

Sitten, kun työnteko alkaa alkujännityksen jälkeen helpottaa, on aika lisääntyä ja jäädä hoitovapaalle väsymään ja valvomaan öitä. Valvominen on sukupuolesta riippumatonta tässä vaiheessa, vaikka heräämisen niin usein tekeekin äiti. Miehiltä kuulemma puuttuu se geeni, joka herättää vauvan itkuun. Mies herää kertoman mukaan vasta siihen, kun vaimo rymistelee vauvaa syöttämään.

Pikkulapsiarjen ja unettomien vuosien jälkeen onkin aika valvoa kotona hiljaisuudessa. Kytätä, koska se teini tulee kotiin, kenen kyydissä ja missä kunnossa. Vai karkaako se peräti ikkunasta sen naapurin Jaskan matkaan, vaikka valehteli menevänsä nätisti nukkumaan jo kahdeksalta. Miten muka teinin vanhempi olisi yhtään virkeämpi kuin se teinikään, joka yöt riekkuu joko tietokoneella tai sen naapurin Jaskan matkassa.

Lasten lennettyä pesästä alkaa kuulemma se aika, jolloin olisi aikaa nukkua näitä kerrytettyjä univelkoja pois oikein korkojen kanssa, mutta ikävä kyllä ihmisen fysiikka pettää näillä paikkeilla. Selkä tai joku muu ruumiinosa särkee niin, ettei nukkumisesta tule mitään. Tai sitten ei muuten vaan nukuta. Ei edes lääkkeillä. Ja jos lääkkeet auttavat, niin sitten tarvitaan lisää lääkkeitä, että herää edes joskus. Yhteisvaikutushan tietysti väsyttää ja heikentää muutenkin yleiskuntoa, mikä tietysti väsyttää vielä lisää. Tässä vaiheessa monet kokeilevat myös alkoholia apulaisena univaikeuksien hoidossa, mutta yleensä sekin aiheuttaa nukkumattomuutta. Joko liiallisina promilleina tai niin villeinä päähänpistoina, ettei uni vaan tule silmään.

Sitten voikin jäädä onnellisesti eläkkeelle ja ihmetellä, että mihin kummaan se elämä oikeasti katosi ja mitä kummaa tein kun olin kuitenkin koko ajan lomalla. Vai olinko sittenkään? Minä menen nyt nukkumaan ja suosittelen sitä kaikille kynnelle kykeneville. Maailma makaa täällä vielä huomennakin, vaikka pyykit jäävät koneeseen, viikon lehdet ovat pöydällä kasalla ja roskis haisee vessassa. Ne kaikki ovat siellä huomennakin. Hyvää yötä!

P.S. Digiboksin voi tyhjentää katsomattakin, eikä kukaan ole ymmärtääkseni siihen vielä menehtynyt.

Maailman toiseksi paras banaanikakku

Jääkaapin uumenista putkahti eilisen tyhjennysoperaation yhteydessä kolme järkyttävän näköistä banaania. Tiedän, ettei banaaneja kuulu säilyttää jääkaapissa, mutta jostain syystä niitä sinne aina päätyy, eikä meidän jääkaappi ole varmaankaan se ainoa banaanipakastin. Siksihän banaani menee niin nopeasti jääkaapissa pilalle, se paleltuu. Lammastilalla pitäisi varmaan kehittää banaanillekin villapaita...

Mutta siis asiaan. Koska minulle edelleen aiheutuu painajaisia roskiin päätyvästä ruuasta, päätin tänään tutkia ystäväni Googlen kanssa banaanikakkureseptejä. Hakusanoilla "banaanikakku" ja "ohje" löytyi mainio resepti, josta kaappien sisällön määräämänä muokkasin tämän päivän jääkaapinsiivousreseptin. Alkuperäisen ohjeen löydät Cebicin keittiössä-blogista, osoitteesta cebicinkeittio.blogspot.fi.

Reseptin ihanuus piilee jälleen kerran siinä, ettei ylimääräistä tiskiä synny ja taikina ei ole suurikaan kemiallinen haaste, sillä lisäilin aineet aivan satunnaisessa järjestyksessä 2,5-vuotiaan Isosiskon toimiessa vatkaimena ja tällä reseptillä onnistui. Siis valehtelematta parivuotiaan voimat riittävät saamaan aikaiseksi tämän taikinan kuohkeuden. Ja arvatkaa, oliko pikkuleipuri onnellinen itse leipomastaan kakusta.

Banaanikakku

Alkutilanne on tämä:


Käsittämättömän löysä ja karmea banaani. Tarkemmin tutkittuani ja haisteltuani se oli kuin olikin vielä banaani. Ja näitä kakkuun tarvitaan siis kaksi. Koska tällaiset herkut ovat jo valmiiksi lähes muhennosta, ei kulhon pohjalla muhentamiseen kulunut kuin noin 10 sekuntia. Haarukalla. Parivuotiaan voimilla.

Samaan aikaan kulhoon heitellään

2,5 dl sokeria
2 tl leivinjauhetta
1 tl ruokasoodaa
2 tl vaniljasokeria
8 rkl turkkilaista jogurttia (tai mitä tahansa sopivaa maitotuotetta)
125 g margariinia sulatettuna (sulatuskipon saa sujuvasti puhtaaksi pullasudilla, jolla voi sitten voidella tarvittavan vuuan)
2,5 dl vehnäjauhoja
kookoshiutaleita maun mukaan sekä taikinaan että valmiin kakun päälle
2 munaa



Vaikka alkuperäinen ohje on kuivakakkuvuokaan suunniteltu, laiskuus iski jälleen kerran ja päätin nopeuttaa leivontaprosessia kakkupohjan vuualla. Taidan kokeilla tätä joskus täytekakun pohjaksikin.

Lisäsin aineet ihan kirjoittamassani järjestyksessä, mikä ei mitenkään tue käsitystä leipomisen tärkeimmästä opista "sekoita kuivat aineet keskenään". Hyvin sekosi silti, kohosi ja oli kaunis.

Paista noin tunti 200-asteessa ja jäähdytä ennen leikkaamista. Kakku on todella märkä ja taikina on löysää, älä pelästy. Kokeile rohkeasti kakun kypsyys hammastikulla. Kun tikkuun ei jää kökköjä, kakku on kypsä. Kostea tikku voi silti olla. Älä paista liikaa. Tässä kakussa taitaa päteä suklaakakun ohje: Jos kakku murisee, se on ylikypsä. Mur Mur.



Kakkuun kuulumattomat korvat kertovat ihanasta tuoksusta.

Päivän opetus on, että älä hävitä ylikypsiä tai muuten arvelluttavia banaaneja vaan leivo kakku. Sekoittamiseen ja mittaamiseen menee alle vartti lapsenkin kanssa ja paistamiseen tarvitaan sitten se noin tunti. Puolentoista tunnin kuluttua kulahtaneiden banaanien löytymisestä voit herkutella. Ei huonompi hävityskeino sekään.