lauantai 25. helmikuuta 2017

Pareja

Palataan uudelleen blogiin.

Uljas punainen palasi vihdoin traktorihuollosta, siirtyen isännän nyrkkipajalle. Urhea työjuhtamme on purettu parinkymmenen asteen pakkasessa osiin, eristetty, vaihdettu suurin osa sähköistä uusiin ja lisätty pari riviä työvaloja. Uudet lumiketjutkin se sai, jotta traktori vie paaleja, eikä toisinpäin. Sekin muuten ehdittiin testata. Keulimisen vastakohta on varmaan persiminen. Tähän vähemmän tavoiteltuun kaksipyöräajoon auttaa jonkinlainen takapaino. Vaikka emännästä on moneksi, tässä ei toiminut. Vaikkei tällä hetkellä minulla juuri muuta käyttöä olekaan.

Viisas käsikirurgi oli onneksi niin viisas, että loppuvuonna alkaneita käsivaivoja ei yritetty hoitaa puukolla, vaan tehokkaalla kuntoutuksella. Iloksemme saimme huomata, että puukotus ei ole se oikea hoitomuoto, kun ongelmana on täysin häiriintyneet hermot. Joulukuusta asti on käsiä hoidettu Fysio Muuramessa. Hoitomuotoja on onneksi löytynyt, sillä sormien toiminta on ollut pahimmillaan niin onnetonta, että isäntä on saanut pukea minut. Ihan niinkuin sillä ei olisi muuta tekemistä ollut. Mutta liike on palaamassa ja lääkemäärä on alle puolessa aloitustilasta, joten paluuta normaaliin on havaittavissa tälläkin saralla.

Tänä talvena ei olla onneksi kärsitty hurjista pakkasjaksoista ja kädettömyydestä huolimatta elämä on tilalla edennyt isännän, tyttöjen, harjoittelijoiden, mummojen ja naapureiden avustuksella. Olemme päässeet mukaan kiinnostaviin projekteihin ja tilan toiminnotkin alkavat muotoutua perustuotannon lisäksi matkailu- ja elämyspalveluiden maailmaan. Parisuhdeterapialta ei olla vältytty uusia projekteja suunnitellessa, mutta pankin armollisella avustuksella uudet tuulet saadaan toteutettua. On ollut upeata huomata, miten monipuoliseksi voi pieni tila kehittyä, kun kehittäjiltä puuttuu sekä itsesuojeluvaisto että järki.

Tilan eläinmääräkin kasvoi vuodenvaiheen tienoilla neljällä. Isäntä onkin ottanut mantrakseen, että tästä lähtien hän antaa luvan vain puolikkaisiin eläimiin, kun kaikkia tuntuu tulevan kaksi, jos yhden lupaa. Luvattiin yksi poni, tuli kaksi, koska tarvitseehan poni kaverin. Lupasi kissan ja kahta lähdimme sitten kastraatio-operaatiosta hakemaan. Varmistettiin kyllä myös, ettei kastraatio-operaatiossa normaalisti tapahdu lisääntymistä. Normaalisti.


Lajien välinen yhteiselo jatkuu tilalla, ponit viihdyttävät ihmisiä ja koiria ja jahtaavat kissoja, kissat häätävät hiiriä ja ärsyttävät koiria ja lampaat keskittyvät märehtimään. Taas huhtikuussa väkimäärä lisääntyy lampolalla, joten hyvä, että märehtivät. Heitä saa tulla tervehtimään. Kuten muitakin.

perjantai 2. joulukuuta 2016

Paluu blogiin

Ihminen on itserakas kun nauraa omille jutuilleen. Nauroin silti, kun luin viime talven tekstiä pakkasjakson paalitaistelusta. Kyllä me edelleenkin tapellaan niin, että naapurit kuulee, mutta jotain kehitystä on tapahtunut. Meillä on meinaan traktori. Ihan sellainen iso, eikä mikään leikkiversio, vaikka tytöt sellaista(kin) kärttävät. Ei, tämä on ihan oikea neliveto Case international, jokusen vuoden jopa minua nuorempi.


Oli se komea hetki traktoriliikkeen pihassa kun ensimmäisen oman traktorin vieressä seisoin. Olihan sen ferrarinpuna hieman haalistunut ja etukuormaajan hydrauliikkapumpuista näki, ettei rasvaa oltu säästelty. Koneremonttikin siihen oli tehty. Ulosottoja oli vähän tuunattu paalinarulla, mutta mitä sitten. Mitä paalinarulla tai jesarilla ei saa kuntoon, sitä ei tarvitse korjata. Mikä se sellainen työkone olisi, jossa olisi hintalappu päällä? Näyttäisi kuskikin ihan amatööriltä. Eikös sitä ammamiehen kamppeissa ole aina sopivasti kulumaa.

Juhlallisin mielin jäin tuijottamaan traktorin perää, kun isäntä lähti sitä saattelemaan kotiin. Olisihan sille voinut tilata kyydinkin, mutta kassa ei olisi sitä enää kestänyt. Oli taloudellisesti järkevää ajeluttaa sitä kotiin pari tuntia. Noin kolmen kympin tuntinopeutta tietysti. Oli kerrankin meidän isäntä se tien tukko.

Sama reissu ajettiin sitten parin viikon kuluttua uudelleen uudemmalla varatraktorilla, jonka vihreillä voimilla teemme tälläkin hetkellä hommia. Case on viety toistamiseen lavetilla korjaamolle, nyt jo eri firmaan, kuin ensimmäisellä kerralla. Se poistaa omatoimisesti jäähdytysnesteet sisuksistaan, eikä syytä ole vielä löytynyt. Välitiedusteluna ihan vaan, että tuliko tämä epäonni jollekin yllätyksenä? Meille ei ainakaan. Onneksi on asiantunteva traktoriliike, joka tukee pientilallista haasteissa.


Pienistä valkoisista on kasvanut rohkeita lauman puolustajia ja virtaa riittää myös vartiointiin. Teini-iän kohentamiset alkavat olla ohi ja molemmista on kasvanut turvallisia halinalleja omalle väelle. Bääluku kävi kesällä heittämällä yli sadan, mutta syksyn tullen väkeä on päästetty ikivihreille laitumille. Pässit ovat tällä hetkellä töissä ja lisää väkeä odotellaan huhtikuussa, kun on jo lämpimämpää.


Viime kevään maaliskuussa alkaneet karitsoinnit suoraan pitkän pakkasjakson jälkeen koettelivat ihmisväen jaksamista, sillä veden raahaaminen talolta oli fyysisesti raskas operaatio. Suuressa viisaudessani annoin pässien tehdä töitä edellisenä syksynä pitkään, joten karitsointijakso venyi järkevästä älyttömään kahdeksaan viikkoon. Valvoin siis pari kuukautta noin tunnin torkuttelulla, kävin välillä lähikoululla tekemässä sijaisuuksia ja lähes samoilla silmillä siirryin kaupungin palkkalistalle seitsemäksi kuukaudeksi työvalmentajan pestiin.

Palkkaduuni alkaa olla ohi ja vuoden alusta pääsen vihdoin käynnistämään tilalla niitä projekteja, joista jo pitkään olen haaveillut ja uskonut niiden joskus toteutuvan.

Tätä loppua ei ehkä pitäisi kirjoittaa, mutta myös ihmisväki voi hyvin. Mitä nyt kolarikäsien hermovammat palasivat, mutta sopivassa lääketokkurassa (kuten tälläkin hetkellä) en kipua tunne ja apu on tulossa ensi viikolla viisaan käsikirurgin toimesta.

Pikkulampurit ovat kasvaneet itsenäisiksi ja ihaniksi pikkuprinsessoiksi, joilta ei mielipiteitä puutu. Mutta heiltä ja puolisolta saan sellaista voimaa, mitä ei mistään muualta voi saada. Me teemme tätä yhdessä. Koko meidän perhe.

torstai 3. maaliskuuta 2016

Traktorimarssi

Alkutuottajat valittavat taas. Möisivät tuotteensa kalliimmalla, ei tarvitsisi valittaa. Ajellaan sadan tonnin traktorilla ja elellään leveästi maaseudun rauhassa. Maanviljelys on ammatinvalintakysymys, kukaan ei ole pakottanut sinne pellon laitaan.

No mikä maajusseja sitten nyppii?

Ihmiset tarvitsevat ruokaa ja sitä pystyy kaupungissa kasvattamaan vain rajallisesti. Ruoka joudutaan kuljettamaan, jakelemaan ja myymään suunnitellusti ja elintarvikelainsäädännön mukaisesti kuluttajille, jotta noudatetaan ihmisten turvaksi tehtyjä säädöksiä. Nämä portaat maksavat, joten edullisten raaka-aineiden saatavuuden turvaamiseksi on kehitetty maataloustukijärjestelmä. Tuet voi raa'asti jakaa viljelystä saataviin tukiin sekä eläinpalkkioihin.

Eläinpalkkioita saavan tilan tulee tuottaa tietty määrä eläinperäisiä tuotteita tai teuraseläimiä, jotta pysyy palkkiojärjestelmässä mukana. Palkkioiden ehdoissa on säädetty eläinsuojelulainsäädännön lisäksi täydentävistä ehdoista, joiden omaksumiseen tarvitsee sekä neuvontaa että aikaa opiskeluun. Neuvonta on tietenkin maksullista. Mikäli tilalla ei noudateta kaikkia ehtoja, esimerkiksi tarkastuksissa huomataan puutteita, tila saa tukisanktioita, eli menettää tukia. Menettää siis palkkaansa. Tukijärjestelmän vuoksi tilallinen on usein palkansaajaa huonommassa asemassa. Palkkaa kun harva voi maksaa itselleen myydyn tuotteen aikaansaamasta voitosta. Alkutuotannon tuotteet myydään pääosin alle tuotantokustannusten elintarviketeollisuudelle, koska tukijärjestelmän tarkoituksena on saada markkinoille edullisia elintarvikkeita.

Viime vuonna Maaseutuvirasto MAVI otti käyttöön uuden maksatusjärjestelmän, mistä syystä suuri osa viime vuoden tuista maksettiin joko joulukuussa 2015 tai maksatus siirtyi hamaan tulevaisuuteen. Tilat tekivät massiivisia tappioita, kun tuloja ei ollut. Vain menoja. Palkkaa sai harva, joten monet joutuivat tilapidon lisäksi hankkimaan lisätöitä.

Tukijärjestelmän tarkoituksena on ollut myös tehostaa maataloutta, joten tilojen kokoa on kasvatettu valtavilla investoinneilla. Tilakoon kasvattamisen tarve on tullut elintarviketeollisuudelta ja tuotanto on optimoitu siten, ettei vaihteluun ole mahdollisuutta. Tästä esimerkkinä teurassikojen hävittäminen poltamalla. Sikatilojen sikalat on suunniteltu siten, että siellä pidetään tarkkaan optimoitua eläinmäärää. Porsaita syntyy ja emakoita astutetaan tasaiseen tahtiin, jotta teuraita kasvaa tasaisena virtana. Tasaista tuotantoa vaatii sekä teollisuus (eli ostaja) sekä tukijärjestelmä (palkan maksaja).

Eläimet on myytävä niiden optimaalisessa koossa, jotta niitä mahtuu optimaalinen määrä teurasautoon ja teurastamon linjalle, sillä kauppa vaatii tuotteita tasaisena virtana hyllyyn. Jos tilallinen ei myy eläimiään teurastamolle sillä hintaa, mitä teurastamo siitä maksaa, jäävät eläimet tilalle. Koska uusia syntyy koko ajan, ei ole tilaa "säilytellä" ylimääräisiä eläimiä, sillä eläinten pitämisessä on minimi pinta-ala vaatimukset. Jos siis tilalla on liikaa eläimiä lain nimissä, seuraa tukisanktioita, eli ei tule tuloja.

Vaikka tilallinen osaa teurastaa itse eläimensä kivuttomasti ja siististi, tätä tilalla teurastettua lihaa ei saa myydä. Tässä iskee elintarvikelainsäädäntö. Myytävä liha pitää tarkastaa ja käsitellä hyväksytyissä elintarviketiloissa, eli käytännössä tilan nurkalla pitäisi olla oma teurastamo, jos lihoja haluaisi myydä itse. Nykylainsäädännön mukainen teurastamo, pienikin, maksaa sen 300 000 euroa. Vähintään.

Jos minä myisin meidän tilan maksimituotannon, 100 karitsaa vuodessa, teurastamolle, tienaisin noin 8000 euroa vuodessa. Siitä maksaisin sitten eläinten rehut, lainat, eläinlääkärin, vakuutukset, sähköt, vedet, kaiken. Ja palkkani. Tästä syystä meillä on tukijärjestelmä. Jos se ei toimi, ei maajussi elä.

Tai sitten koko järjestelmä pitäisi räjäyttää ja elintarvikkeiden hinnaksi muodotuisi se, mitä niiden tuottaminen oikeasti maksaa. Olisiko se sitten parempi?

lauantai 30. tammikuuta 2016

Mandariinihilloa ja suklaakakkua

Pyrin huolehtimaan, ettei meillä mene ruokaa hukkaan. Virheitä sattuu, enkä aina (=yleensä) ole täydellisen hyvin arkea organisoiva äitiolento, mutta tänään pisti oikein todella suututtamaan. En osta tuontihedelmiä edes viikottain ja silloin kun ostan, ne syödään kyllä tarkkaan. Nyt jossain aivolamassani oli asetellut kasan mandariineja koriin tuvan emännänkaapin tasolle ja sinne ne olivat unohtuneetkin. Käteen tuntuivat jo sen verran pehmoisilta, että ajattelin niiden päätyvän suoraan kompostin kautta kukkapenkkiin.

Päätin kuitenkin kuoria niitä ja katsoa, missä jamassa niiden sisuskalut olivat. Lohkot olivat jonkin verran näivettyneitä ja pehmeys johtui kuoren irtoamisesta. Hedelmäliha oli päässyt kuivumaan. Asiat tuppaavat rypistymään kuivuessaan. Naamanikin. Se ei vanhene, se kuivuu. Tiedoksi sitä pohtiville.

Koska makukin oli normaali, eli vain vettä puuttui, päätin keittää mandariineista pikahilloa. Kuorin kaikki kelvolliset hedelmät, lohkoin ne ja heitin kattilaan. Mukaan puoli desiä vettä ja noin desi hillosokeria. Lohkoja oli reilu puoli litraa. Keittelin lohkoja noin vartin ja painelin niitä lusikalla, osa meni rikki, osa ei. Lopuksi surautin koko komeuden tasaisemmaksi sauvasekottimella ja annoin jähtyä.


Kun kaksivuotias on kuumeessa, oma olo on aika lähellä ruumista ja kaapista on suklaa loppu, on keksittävä pelastus. Muistin Miian bloganneen helpon appelsiini-suklaakakun ohjeen taannoin, joten kaivelin reseptin esiin.

Ohjeen helppous on siinä, ettei mitään tarvitse vatkata, kunhan sekoittaa. Koska päädyin vähentämään rasvan määrää ja tykkään tehdä taikinan tavallisella käsivispilällä, sekoitin aluksi hieman ilmaa kananmuniin.

Kakkuun tarvitset:

3 munaa
4,5 dl sokeria
6 rkl kaakaojauhetta
2 tl vaniljasokeria
4 rkl mandariinihilloa
100 g sulatettua voita
2,25 dl vehnäjauhoja

Paista hieman vajaassa 200 asteessa noin 35 minuuttia.

Vähensin rasvan määrää alkuperäiseen ohjeeseen verrattuna ja lisäsin hillon osuutta. Paistoaika on mitattu tälle ohjeistukselle.

Tänään kakkua syötiin vattuhillon kanssa, koska kaapissa ei ollut jäätelöä, eikä kermaa. Sekaisesta pakastimesta en löytänyt edes jäisiä vadelmia, mutta hyvin sain suklaanhimoni aisoihin ja loput mandariinihillosta syötän perheelle aamulla ruispuuron päällä.

torstai 21. tammikuuta 2016

Ilmoja pidelly


Siinä ne nyt sitten on. Kuormallinen paaleja. Umpijäässä.

Siihen ne syksyllä kipattiin, lähelle lampolaa. Oli paalattu oikein löysästi, että jaksan ne pyöritellä käsipelillä sisälle. Traktoriin kun ei vieläkään ole ollut varaa, eikä ihan jokaisen heilahduksen vuoksi voi naapurin traktoria (ja isäntää) kutsua hätiin. Ihan ei kassa kestä.

Eikä ne paljoa paina. Alle parisataa kiloa kumminkin. Mutta kun ovat jäätyneet maahan kiinni.

Tässä sen yhtenä iltana ihan testasinkin, kun lampolassa alkoi olla pakkasta parinkympin pahemmalla puolen, lämpölampuista huolimatta. Edellisen olkipaalin oli naapuri nostanut traktorilla sisään samalla, kun ajoi parin viikon heinäpaalit pellon laidalta ruokintapöydän reunaan. Heinäpaalit ovat sen verran painavampia, etten edes haaveile niitä liikuttavani, mutta vähintään viikottain tarvitaan myös paalillinen olkea, jotta mammojen on mukava pötkötellä puhtaalla ja pehmeällä pedillä.

Siinä pakkasta vihatessani kävin tuuppimassa jokaista paalia vuorollaan ja sitä, mikä tuntui mahdolliselta, yritin saada liikkeelle juoksemalla sitä päin parikymmentä kertaa, vuoroin oikea, vuoroin vasen olkapää edellä.

Siinä ne on edelleen. Tiedoksi vaan.

Tänään laitetaan lotto vetämään ja arvotaan putkien jäätymisjärjestys. Pistän rahani likoon lampolaan johtavan pitkän putken puolesta. Lampolan päässä kun on jo hana jäässä, ei vettä kuitenkaan pysty valuttamaan. Onhan tässä jo neljä viikkoa ajettu maitokärryllä 200 litraa lämmintä juomavettä päivässä eläimille. Siinä samallahan se menee mukavasti tämä lopputalvikin. Kanistereiden kanssa hikoillessa. Onpahan ainakin sillä hetkellä lämmin.


Eikä tarvitse huolehtia. Aluset saatiin laitettua seuraavana aamuna. Isännän apua siinä tarvittiin. Käytiin läpi kaikki parisuhteen ongelmat siinä parinkymmenen metrin matkalla, mitä sitä paalia työnnettiin. Kun sää meet liian lujaa/hiljaa/väärää reittiä ja mitä sää ny tolleen sitä työnnät. Ollaan me vielä väleissä. Älkää huoliko.


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Se kevyempi banaanikakku

Lääkäri käski pudottaa painoa, joten on oikea aika julkaista kaikille tammikuun ryhtiliikkeen kanssa taisteleville kanssaihmisille soveltuva herkku. Hiilareita on, mutta kakku ei ole niin makea tai rasvainen kuin edeltäjänsä. Soveltuu kakkupohjaksi tai sellaisenaan kahvikakuksi.

Kuten edellinenkin banaanikakku, vatkaamatta paras.


2 dl maitoa (tai vanhaa jugurttia ja vettä, kunhan nesteen määrä on noin kaksi desiä, mieluummin yli kuin alle)
Vajaa 2 dl kaurahiutaleita (minulla oli noin 1,75 dl, mutta hiutaleissa on eroja)

2 banaania (mitä mustempia sen parempi)
2,5 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
1 tl ruokasoodaa
2 tl leivinjauhetta
2 munaa
2 dl vehnäjauhoja
(kardemummaa)

Laita kaurahiutaleet turpoamaan maito/vesi/nesteeseen. Lopputuloksena pitäisi olla noin 2,5 dl puuromaista mömmöä.


Muhenna taikinakulhossa banaanit haarukalla. Lisää banaaneihin sokeri, vaniljasokeri, sooda, leivinjauhe ja sekoita haarukalla. Lisää munat ja jauhot edelleen haarukalla sekoittaen. Kaada turvonneet kaurahiutaleet taikinaan ja mausta halutessasi kardemummalla.

Oman silikonivuokani voitelin lusikallisella oliiviöljyä, mutta koska tunnet oman vuokasi, käytä sitä, mikä hyvältä tuntuu.

Paista vajaassa 200:ssa asteessa noin tunti. Kokeile kypsyyttä hammastikulla. Tikkuun ei saa jäädä kökköjä, mutta kostea se saa olla. Älä paista kakkua liikaa.

Täytin meidän kakun turkkilaisella jugurtilla ja hillopurkkien lopuilla. Kostutin pohjan omenamehulla. Välissä oli mustaviinimarjahilloa sekä mansikka-puolukkahilloa ja jugurttia. Päälle lusikoin lisää jugurttia, jäisiä puolukoita sekä vaniljasokeria (ei vanilliini!!) siivilän läpi.


Leivoin eilen. Meni jo, enkä syönyt yksin.

lauantai 2. tammikuuta 2016

Uusi alku ja ne muut perushöpinät

Olen kaivannut kirjoittamista enemmän kuin olen ehtinyt huomaamaankaan. Elän nyt aidosti ruuhkavuosia. On päiviä, jolloin en oikeasti ehdi edes syödä, saati ajatella mitään muuta kuin päivästä selviämistä. Mutta kummasti sitä jaksaa ihminen paiskia, kun tietää tekevänsä asioita oman väen hyväksi ja muistaa, miten tämän hetken kurjuus ja kärsimys kuitenkin pienentää taakkaa tulevaisuudessa.

Tilan eläinmäärä kävi menneen syksyn aikana jo lähellä sataa, joten kasvuvauhti on ollut suunniteltua nopeampaa. Uusissa työrutiineissa on ollut ihmettelemistä, eikä kaikki muutenkaan ole mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti. Tyylikkäänä esimerkkinä voidaan pitää vanhan lampolan "parin päivän" remonttia, mikä on edelleen kesken lahovaurion ja sitä automaattisesti seuraavien sieniviljelmien vuoksi. Onneksi tuli vihdoin pakkasta. Kuivuu ainakin työmaa.

Ilveksen lisäksi talon nurkilla alkoi loppukesästä viihtyä myös nalle, joten yksi iso ponnistus oli koko taloa ympäröivän alueen raivaaminen ja aitaaminen niin kaksi- kuin nelijalkaistenkin turvaksi. Ennen joulua tilalle muuttivat myös laumanvartijapennut, joiden työpiste on lampolassa. Risto-Katti Höökin siirtyi sisäkuistikissaksi, sillä jostain syystä hänen arvolleen ei enää kelvannut mökki lampolassa, vaan piti asentaa sähköt kylmälle kuistille, jotta kissan lämpömatto saatiin asennettua hänelle soveltuvaan kissan majaan.

Kuistin sähköistämisen lisäksi on saatu uudet sähköt niin puimolaan, maakellariin, koiran koppiin kuin kanalaankin, että on sitä tietysti jokunen naula tullut isännän naputeltua tässä muun toimen ohella. Eniten naputtelua vaati kyllä aitaprojekti. Tontti kun on tunnetusti kiveä kiven vieressä, eikä meillä vielä(kään) ole ollut mahdollisuutta hankkia traktoria, niin isäntä paukutti kaikki 249 aitatolppaa käsin paikoilleen. Minä laitoin yhden ja käsiä särki viikon.

Oli se urakan aikana tehnyt laskelmiamikin. Että kun jokaista tolppaa lyö 16 kg painavalla juntalla 20 kertaa, niin se tekee sellaiset 5000 pään yläpuolelta alkavaa lyöntiä. Eikä siinä mennyt kuin viikko ja siihen kuuluu myös sen verkon kiinnittäminen sinkilöillä tolppiin. Vähintään 3 sinkilää per tolppa. Ja noin 10 vasaran iskua per sinkilä. Onneksi maa jäätyi. Ei päästä jatkamaan ennen toukokuuta.


Toivottavasti saadaan nämä marraskuiset maisemat pian takaisin.

Onnellista ja rauhallista kuluvaa vuotta kaikille!