Menettämisen pelko on meissä kaikissa. Elämäntilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän pinnalla, mutta siellä se jossain aina lymyilee. Onnettomuuteni jälkeen olen kokenut sellaisia pelon tunteita, etten järjellä pääse niistä eroon. Jos puoliso ei vastaa puhelimeen, pahimpana tällaisena hetkenä selviytyminen iskee päälle ja ehdin jo suunnitella, kenelle minun pitää ensimmäisenä ilmoittaa, että mieheni on kuollut. Tai kun tytär häviää omassa pihassa silmistä yllättäen, ehdin hätääntyä alle sekuntissa ja miettiä, missä puhelimeni on, mistä saan nopeimmin avun paikalle ja missä tyttö makaa hengettömänä.
Pelkotila helpottaa ajan myötä, en sitä epäile hetkeäkään, mutta läheisilleni on raskasta katsella sivusta romahduksia, joita pelkotilanteen laukeaminen aiheuttaa. Olen kuitenkin onnekas, ettei tällä hetkellä läheisilläni ole normaalia suurempaa todennäköisyyttä menehtyä. Kaikki, jotka lähelläni ovat viime vuosina vakavasti sairastaneet, on käynyt onni ja he ovat edelleen kanssamme viettämässä tätä kummallista elämää.
Sairauden aiheuttamaan suruun ihminen tavallaan valmistautuu yrittämällä ymmärtää, mitä sairaan kehossa tapahtuu ja miten potilaan elämää voisi jollain tasolla helpottaa. Se, viekö loppu hengen vai ei, ei ole vakavassa terveysongelmassa niin merkityksellistä varsinaisen sairastusmatkan aikana, kuin sillä kuoleman pelolla, jota joutuu kokemaan jokaisena hetkenä, kun sairaus on läsnä läheisessä. Tyttäreni tilanne korjaantui leikkauksella ja vaikka tiesin, että hän tulee parantumaan, pelkäsin koko ajan, josko en onnistuisikaan pitämään häntä elossa viimeiseen leikkaukseen asti. Mitä jos kävisikin huonosti. Mitä, jos en saisikaan apua ajoissa paikalle, enkä saisi itse hänen hengitystään normaaliksi.
Vakavan sairauden kanssa eläessä joutuu pelkäämään jokaista puhelinsoittoa. Milloin joku soittaa, että nyt tilanne on menossa huonoksi tai että pahin on tapahtunut. Vaikka usein aikaa onkin ja puhutaan valmistautumisesta pahimpaan, silti läheisen kuolema on aina suuri ja polvilleen lyövä suru, johon ei oikeasti ole voinut mitenkään valmistautua. Se on kuin pahaa unta, joka ei koskaan lopu. Jotain niin kamalaa on tapahtunut, ettei se ole totta, mutta koskaan se totuus ei tule takaisin. Läheisen menettänyt odottaa todennäköisesti jossain määrin ikuisesti, että paha uni loppuisi ja maailma palautuisi normaaliksi. Sellaiseksi, kuin menettänyt sen muistaa ennen menetystä.
Kun on joskus ollut siinä tilanteessa, että tapahtuma on vain pahaa unta ja sen uskoo loppuvan kohta, eikä se koskaan lopukaan, voi todeta olleensa aika lähellä syvintä mahdollista epätoivoa. Mutta jos sen tunteen on päässyt tuntemaan, on ainakin itse vielä elossa ja voi olla varma, että enää paljon pahemmaksi ei elämä voi muuttua.
Osanottoni M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti