Mistähän se johtuu, että joulukuu on aina yhtä kiireinen. Tuoko vuoden loppuminen aina sen lopullisuuden tunteen, että keskeneräiset asiat on saatettava päätökseen, maksoi mitä maksoi. Ja siinä sivussa kuuluu olla ehtoisa emäntä ja pykätä lahjat omin käsin ja loihtia uskomaton joulu koko suvulle ja mielellään vielä naapurustollekin.
Olen viimeiseen asti jouluihminen. Olen kieltänyt sukulaista ostamasta lapsille lahjoja, sillä haluaisin ensin opettaa lapsilleni joulusta sen, mikä on minulle tärkeintä. Omasta lapsuudestani muistan jouluista äidin kiireen, isän työt ja odotuksen, milloin onkaan aattoilta ja kaikki rauhoittuvat ruokapöydän ääreen. Tietysti lahjat olivat ihania, mutta parasta oli se, kun koko suku kokoontui meille. Vaatihan se äidiltäni paljon, joka kokkasi kaikki jouluruuat itse, Saarioisten mummo ei meille tehnyt mitään. Vieraita oli parhaillaan parikymmentä ja kaikilla oli mukavaa. Harras hengellisyys oli jouluistamme kaukana, sillä olemme kaikki olleet sosiaalisia ja kovia puhumaan. Yön edetessä meteli aina nousi ja me ipanatkin saimme valvoa myöhään.
Teininä tämä kaikki tuntui kovin nololta, mutta lapsena yhdessäolo oli mahtavaa. Haluan opettaa omille lapsilleni, että jouluna nautitaan kiireettömästä yhdessäolosta ja mikäli he oppivat tämän ennen pakollista, syyskuisin alkavaa joulupukille kirjoittelua, olen onnellinen. Yhdessäolo on se, minkä he aikuisena todennäköisemmin muistavat kuin se, mitä minäkin jouluna tuli lahjaksi.
Koska me hukumme muutenkin tavaraab, miten muka joululahjat ovat jotenkin muita lahjoja tärkeämpiä. Harvassa perheessä lahjoja jaetaan enää kristillisten periaatteiden ja oppien vuoksi, vaan enemmänkin krääsäjouluhössötyksen tuoman tavan takia. Hyvästä ruuastakin on tullut niin kummallinen pakko, että sitä ostetaan kaupasta valmiina. Eikö olisi tärkeämpää vaikka keittää tavallista puuroa yhdessä, kuin ostaa alumiiniin pakattuja laatikoita ja muoviin käärittyä, valmiiksi paistettua lihaa.
Ensimmäistä kertaa vuosiin minulla olisi oikeasti aikaa luoda uskomaton joulu kaikille läheisilleni, mutta silti en tunnu saavan sitä aikaiseksi. Vuoden kestänyt lamaantuminen on tehnyt tehtävänsä ja minun on vaikea enää ryhtyä mihinkään. Sain onnekseni kuulla, että käteni kestää vihdoin ja pääsen pian elämään normaalimmin. Harjoittelemme mieheni kanssa normaaliarkea remontoimalla saunan, joka on ollut lähes käyttämättä muutostamme asti. Maalasin myös esikoisellemme sängyn ja kuvittelen palaavani vielä normaalille tarmon tielle.
Tänään yritän tehdä jouluruokaostoksen, sillä ihan oikeasti uskon, että vielä ennen joulua kaivan sen verran tarmoani esiin, että saan omatekoiset jouluruuat valmiiksi. Sillä en tiedä mitään niin ihanaa, kuin leivinuunin lämmössa tuvassa istuskelu perheen kanssa kasa joulukaloja, perunalaatikkoa ja rosollia lautasella.
Josko nyt ensin saisin kuitenkin puuron lautaselleni ja lautasen kannettua ilman apua pöytään asti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti