Happihyppely

Ilokseni voin todeta, että pääsen ensi viikolla ihmisten ilmoille, kiitos aviomiehen ja lastenvahtien. Siitä onkin jo aikaa, kun olen käynyt jossain muualla kuin sairaalassa tai Prismassa. Ei siinä mitään, molemmat ovat ihan asiallisia paikkoja, mutta vaihtelu kuulemma virkistää.

Onhan sen erikoista päästä pitkästä aikaa oikein pääkaupunkiin, kummastelemaan ison sitin vilinää ja ihmeellisyyksiä. Viimeksi kävin Helsingissä viikkoa ennen kolaria, kun Isosisko leikattiin toisen ja toivottavasti viimeisen kerran. Isosiskon syntymästä asti sitä leikkausta pelättiin ja odotettiin. Pelättiin, koska leikkaus on aina leikkaus ja odotettiin, koska sen jälkeen meillä piti alkaa normaali lapsiperheen arki. Sellainen arki, jossa syödään ilman pelkoa tukehtumisesta ja valvotaan öisinkin vain ihan tavallisten lapsiperheiden tapaan, ei lapsen sängyn reunalla istuen ja hengitystä tarkkaillen.

Kotiuduin leikkauksesta Isosiskon kanssa perjantaina ja torstaina se eräs auto päätyi oman jaappaninkipponi keulaan. Olihan meillä normaalia arkea ihan viisi kokonaista päivää.

Leikkausreissussa oli mukana myös Mummu. Onneksi, sillä matka oli kaiken kaikkiaan raskas. Menomatkalla kerroin junassa Mummulle, että meille on tulossa toinen lapsi. Ei sitä oikein voinut salata, kun oksensin lähes tauotta ja näytin muutenkin niin krapulaiselta, että totuus oli tarua parempi vaihtoehto. Muistan, miten perhevaunussa söimme eväitä ja keskustelimme, että toivottavasti tämä raskaus olisi hieman edellistä ei helpompi. Reilu viikko keskustelun jälkeen istuin ensimmäistä kertaa pyörätuoliin ja aloin harjoitella elämää yhdellä ehjällä raajalla. Onneksi tila ei ollut pysyvä, vaikka aika huonolta aluksi näyttikin.

Nyt lähden reissuun toipilaana, en saattajana. Saan onneksi niitäkin mukaani, sillä yksin olen vielä aika avuton. Pukeminenkin on vaikeaa, kassien kantaminen lähes mahdotonta. Vaikken enää vuosiin olekaan täyttänyt elämääni tavaralla, taidan tällä reissulla panostaa hieman shoppailuun, mutta etenkin tavallisista asioista nauttimiseen. Käyn syömässä, katselen ihmisiä ja yritän keskustella aikuisten ystävien kanssa jostain muusta kuin vammoista, onnettomuudesta tai lampaista. Ja lapsistakin vaan ihan vähän, ettei tule ikävä.