Kävin, varovaisuutta noudattaen tietysti, katsomassa
lampaitani pitkästä aikaa. Meidän elukat ulkoilevat ympäri vuoden oman
aikataulunsa mukaan. Niitä ei pidättele kuin järkyttävä kaatosade ja silloinkin
muutama villapallo heiluu järjen vastaisesti ulkotarhassa.
Taloutemme ihmisjäsenillä on sama meininki. Kaikki ovat
mieluummin ulkona kuin sisätiloissa, joten voitte kuvitella, miten ahdistavaa
on, kun en oikeasti voi touhuta pihalla. Korjattu käsi ei kestä mitään
täräyksiä seuraavaan kahdeksaan viikkoon ja näillä keleillä todennäköisesti
liukastun joko pudonneisiin lehtiin tai sohjoon.
Lampaita katsellessani kiinnitin pitkästä aikaa huomiota
lampaiden ja pikkulintujen symbioosiin. Lampaiden villoihin tarttuu milloin
mitäkin herkkuja, joten liikkuva elukka on kävelevä buffetpöytä monille
pikkusirkuttajille. Koska tuotantoeläinten ulkoilu on tehotuotannon myötä
vähentynyt, eikä viljojakaan enää säilytetä hatarissa rakennuksissa, ovat monet
lintulajimme taantuneet elinympäristön muutoksen vuoksi.
Myös lapseni elinympäristö muuttui leikkausten vuoksi. En
voi pitää vauvaa sylissä, koska käteni ei sitä kestä. Lapsen ja äidin symbioosi
on yhtä herkkä kuin karjan ja lintujenkin. Linnut löytävät kesäisin muutakin
evästä, mutta talven tullen palaavat syömään sinne, missä ruokaa on varmasti.
Lapseni kasvaa nyt muualla, mutta takuuvarmasti saan hänet takaisin syliini,
vaikken siihen juuri nyt meinaa uskoakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti