Lehdissä ja life style-kirjallisuudessa vaahdotaan elämän yksinkertaistamisesta ja sitä minäkin täältä maalta hain. Tavallaan elämästä tuli kyllä yksinkertaisempaa, mutta tontilla oleva tavaramäärä on ainakin satakertainen siihen, mitä se oli kaupungissa asuessa. Nyt tarvitaan tonnikaupalla työkaluja, vimpaimia, hilavitkuttimia ja astaloita, jotta arjesta selviää. Ja koska kauppaan on niin pitkä matka, kaikkea pitää olla varastossa. Jos jotain ei ole, sitten ei ole ja todennäköisesti tarvitset juuri sillä hetkellä sitä ja jos sitä ei ole, olet auttamatta kusessa.
Kahden aikuisen taloudessa kusessa olosta selvisi yleensä kiroilemalla ja halkoja hakkaamalla, jos kirves sattui löytymään, mutta kahden lapsen kanssa elämä ei ole niin yksinkertaista. Jos isosisko haluaa ehdottomasti kaurapuuroa ja koira söi hetki aiemmin viimeiset puurot, ei äidin muuttuminen edes jäätelöksi yleensä auta, vaan huutoa saatetaan kuunnella siihen asti kun uni tulee. Onneksi isosiskokin on vielä niin pieni, että uni yleensä auttaa katastrofeissa.
Mutta oikeita katastrofeja ei oikeasti voi päästää sattumaan. Tontilta on aina löydyttävä polttoainetta, tulitikkuja, kynttilöitä, sidetarpeita, hiilitabletteja ja varavettä ihan vaan sähkökatkon varalle. Ja nyt kun meillä asuu myös pikkusisko joka terveydentilastani, tai tarkemmin lääkkeistäni johtuen elää purkkimaidolla, on purkkimaitoa oltava, tai kusessa on lievä ilmaisu katastrofin kokoa määritettäessä.
Olen siinä mielessä onnekas, että vaikka asuinkin lapsuuteni kaupungissa, äitini oli loistava varautuja. Hän perusteli varautumisen sillä, että mitä harvemmin käy kaupassa, sen vähemmän tulee tehtyä heräteostoksia ja sitä tehokkaammin säästyy rahaa. Äiti opetti, että kun kaapista ottaa vaikkapa viimeiset jauhot, on pussin takana aina uusi, avaamaton paketti ja sen kerran, kun sen viimeinen paketti aukeaa, kirjoitetaan kauppalistaan puute. Tätä oppia noudatin jo kaupungissa asuessa, mutta nyt oppi on kullan arvoinen. Täältä kun ei kauppaan lähdetä, jos jokin tärkeä on loppu. Joko ollaan ilman tai kärsitään ja ollaan ilman.
Vuosi meni, että kaapit olivat sekaisin, eikä varastoja oikein ollut ja niin monesti jouduttiin kärsimään ja olemaan ilman. Vihdoin alkaa meilläkin arki koittaa ja nyt jo keittiön kaapit alkavat olla siinä järjestyksessä, ettei suuria puutoksia pääse tulemaan. Samalla olen virkistänyt kasan vanhoja, minulle perinteisiä reseptejä, joilla nurkista saa siivottua niihin unohtuneita elintarvikkeita. Pihinä ihmisenä en heitä mitään pois ellei se kävele vastaan ja harvemmin mikään vastaan käveleekään, sillä elintarvikkeet on pakattu niin hyvin, että etenkin parasta ennen-päiväys on mielestäni turhalla pelottelua. Viimeinen käyttöpäivä onkin sitten tarkempi juttu.
Kaappeja kaivellessa löysin jälleen yhden unohdetun tutun, jolla on ainakin ennen ollut vankkumaton jalansija suomalaisessa, tai ainakin hämäläisessä ruokakulttuurissa. Rantasen mallastehdas valmisti talkkunaa lapsuudenkotini naapurissa vuoteen 2001 asti ja tuttu, paahdetun viljan ja herneen tuoksu tuntui vaatteissa asti. En edes muista, kuka talkkunaa valmistaa nykyään, mutta pussissa on sama täti, jonka muistan lapsuuden viilivälipaloista.
Pussin löydyttyä meillä on syöty talkkunaa päivittäin, onhan se loistava kuidun lähde ja pitää nälkää erinomaisesti. Tässä teille Hakamaan talkkunavälipalan ohje, johon tuttuun tapaan voi tunkea lähes mitä vaan, mitä kaapista löytyy.
Sekoita purkillinen maitorahkaa ja lähes saman verran jogurttia, turkkilaista, rasvatonta, ihan mitä vaan. Jos haluat tehdä hutusta hieman juhlavamman, korvaa jogurtti kermavaahdolla, mutta kermavaahtoa käyttäessäsi lisää se vasta lopuksi, ettei vaahto pääse löystymään liikaa. Lisää 3-4 ruokalusikallista talkkunoita (tai enemmän, kunhan makunystyräsi tottuvat) ja ripaus vaniljasokeria. Tähän määrään uppoaa kevyesti hieman sulatettuja pakastemarjoja ainakin 4 dl ja hillopurkkien lopusta saa sopivaa makeutusta, ilman lisättyä sokeria tietysti. Mustikka-mansikka-yhdistelmä on pommin varma, mutta eksoottisemmatkin maut sopivat. Banaani makeuttaa koko hutun ilman vaniljasokeriakin, joten kokeile rohkeasti sopivia yhdistelmiä.
Koska talkkunaa suositellaan käytettäväksi myös leivonnassa, korvasin tänään osan vehnäjauhoista talkkunoilla, kun teimme isosiskon kanssa porkkana-perunamuusin jämistä iltapalarieskoja. Rieskat meillä tehdään kuten sämpylätkin, eli lätkin taikinaa lusikalla kököiksi pellille, minkä jälkeen isosisko taputtelee jauhoisella kädellä kököt littanoiksi. Mikäli kyseessä ovat sämpylät, ne jätetään kohoamaan ja koska tänään tehtiin rieskoja, 2,5-vuotias isosisko sai käteensä haarukan, jolla hän sujuvasti tökki kaksi pellillistä rieskoja täyteen reikiä. Tuli muuten älyttömän hyviä talkkunarieskoja. Huomenna yritän tehdä talkkunoista marjapiirakan pohjan. Tiedotan sitten lopputuloksesta, mikäli tiedotettavaa on.
Pulla ei muuten koskaan ole pakkopullaa. Omituinen sanonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti