keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Tukiviidakko

Tänään alkaa taisto, voiko Suomessa olla maatila ilman peltoa. Tukipolitiikka on periaatteessa sellainen, jotta pääset mukaan mihin tahansa tukijärjestelmään, sinulla on oltava kolme hehtaaria peltoa. Ei auta, vaikka kasvatat eläimiä ja myyt tuotteita, ei, vaan maatilalla on oltava viljelykelpoista maata, vaikkei varsinainen viljely kannattaisikaan. Meidänkään ei kannata investoida kaikkiin tarvittaviin laitteisiin, jotta saadaan eläinten talviruuat kasvatettua, vaan edullisemmaksi tulee, kun naapuruston ammattilaiset kasvattavat meille korkealaatuista heinää ja kauraa mammojen ruuaksi ostopalveluna. Ja onhan se aika hienoa, kun viime viikolla naapurin isäntä kantoi kaurasäkit lampolan rehuvarastoon, ihan sisälle saaviin asti, kun minä en yhdellä kädellä pystynyt. Asiakaspalvelua, sanon minä.

Määritelmistä löytyy myös tarkemmin tutkimalla termi avoin hakamaa, millä käsitykseni mukaan meidänkin elukat laiduntavat ison osan laidunkautta. Meillä on avoimia niittyjä, joille on jätetty puita kasvamaan lampaiden ja tietysti muidenkin eläinten luonnollisiksi suojiksi ja nyt sitten tutkitaan, ovatko nämä tulkinnan mukaan avointa hakamaata, mikä oikeuttaisi meidätkin mukaan tukijärjestelmiin ja sitä kautta "oikeaksi" maatilaksi. Meidän lampaat laiduntavat myös metsämailla, mutta sitähän ei tukijärjestelmä ymmärrä. Pääpaino kun on avoimen pellon tukeminen, kasvatetaan siinä tehokkaasti sitten ihmisravintoa, eläinten rehua tai rikkaruohoja. Kunhan on viljelykelpoista.

Näitä tukiasioita on tullut pohdittua viime aikoina oikein urakalla, kun kahden pienen lapsen kotiäitinä ja vähän vammaisena on joutunut miettimään, mistä sitä milloinkin kaivelee elämiseen tarvittavat rahat. Ei meidän perhe sinänsä pulassa ole, onhan miehellä valtion pitkä ja kapea leipä, mutta on se silti onnellista, että Suomessa on sosiaalietuuksia myös näihin elämäntilanteisiin, joissa maailma ei makaa aivan suunnitelmien mukaisesti. Kelan rahallisen avun lisäksi etenkin käytännön apua on saatu kunnalta, josta on lisäkäsiä järjestynyt lasten hoitoon, kun en ole jaksanut tai pystynyt tyttöjä hoitamaan. Taustalla tässä kaikessa häärää vielä tapaturmavakuutusyhtiö, jonka rahoituksella on hoidettu sekä sairaalalaskuni, ambulanssi- ja taksiajeluni, kuntoutukseni sekä lasten- ja kodinhoitoa. Nämä julkiset tukiverkostot ovat omien, sosiaalisten verkostojen lisänä auttaneet meitä pysymään lähes järjissään tässä pyörityksessä.

Mutta näissä tukijärjestelmissä on paljon työllistäviäkin ominaisuuksia. En olisi ikinä osannut hakea tai etsiä kaikkia niitä apuja, mitä olemme saaneet, ellei kohdalleni olisi osunut niin ammattitaitoisia ihmisiä, jotka ovat osanneet neuvoa oikeissa paikoissa oikeita asioita. Vakuutusyhtiön ihminen on kertonut, millaisiin korvauksiin minulla on mahdollisuus, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät. Neuvolantäti on pitänyt huolta, että olen osannut kysellä oikeilta tahoilta apua kodinhoitoon ja nyt kunnan maaseutusihteeri kannustaa metsästämään tukikelpoisuutta tilallemme. Mitäs, jos en olisikaan törmännyt näihin ihmisiin törmäykseni jälkeen? Mitä, jos emme olisi ymmärtäneet oikeuksiamme ja mahdollisuuksiamme saada apua pahassa paikassa? Vaikka peruskoulussa yhteiskuntaoppia opetettiinkin, en voi sanoa, että näitä tietoja olisin sieltä omaksunut. Ihmisen pitää siis olla joko aktiivinen tai hyväonninen, jotta saa apua silloin, kuin sitä tarvitsee. Näin jälkikäteen se tuntuu aika kauhelta ja oikeastaan vasta nyt ymmärrän, että ihan oikeasti joku voi pudota "yhteiskunnan" ulkopuolelle tahtomattaan elämäntilanteen muututtua ratkaisevasti. Onneksi maksamme veroja. Ja vakuutusmaksunikin maksan riemusta kiljuen lopun ikäni.

Kiitos tukijärjestelmille ja asiantunteville ihmisille. Uskon, että apua saa, jos uskaltaa kysyä, vaikkei kysyminen aina niin helppoa olekaan. Jospa kaikki oppisivat kysymisen taidon jo peruskoulussa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti