Myrsky

Eino-myrsky pyyhki pitkin Suomea ja meilläkin varauduttiin kunnon tuhoihin. Kerrankin kävi säkä ja vaikka muu tienoo oli sähköttä ties miten pitkään, meillä syötiin vain yksi illallinen kynttilän valossa. Metsää kyllä kaatui jonkin verran, mutta onneksi pihapiirin suurin murhe oli talon ison piipun hattu, joka löytyi maanantaiaamuna kukkapenkistä. Vähällä päästiin, mikä kieltämättä tuntuu mukavalta vaihtelulta.

Muistan ikuisesti meidän ensimmäisen myrskyn täällä Hakamaalla. Samana kesänä myöhemmin iski Asta, mutta ennen sitä, heinäkuussa oli pieneksi luokiteltu paikallinen ukkosmyrsky. Se iski todellakin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yhtäkkiä kaikkialla oli vettä ja romua ja roskaa lensi ilmassa.

Meillä oli silloin putkimies irroittamassa pattereita, sillä olimme vasta muuttaneet ja remontti oli purkuvaiheessa. Ensimmäiset kesälampaat olivat juuri saapuneet ja pienet pässikaritsat olivat ihmeissään, kun ympärillä rytisi ja paukkui. Mies päätti lähteä ulos kaivamaan (tietysti) rautalapiolla ojia, kun pihatie alkoi uhkaavasti liikkua pihasta kohti alarinteen lampolaa ja pelokkaita pikku-ukkoja, jotka eivät osanneet päättää, oliko sisällä lampolassa vai ulkona tarhassa turvallisempaa.

Täällä ukkonen tuntui jotenkin vallitsevalta ja kaamealta verrattuna kaupungin kerrostalossa koettuihin ukkosmyräköihin. Vähän jopa pelotti, koska talon sähköt olivat karmeassa kunnossa ja koko puutalo tuntui heiluvan jokaisen jyrähdyksen voimasta. Jännitti, iskeekö salama nyt siihen mieheen ja sen lapioon vai taloon. Kaupungissa asuessa ukkonen oli aina kaunista, mutta täällä se tuntui uhkaavalta. Ehkä siksi, että ensimmäistä kertaa koko omaisuus oli kiinni rakennuksissa ja maassa, josta vain me olimme vastuussa. Ja pitihän niitä suojella, vaikka sitten kaivamalla ojia.

Sitten kuului jumalaton pamahdus ja pihakuusikon takaa löi korkea liekki. Näin, että mies lähti juoksemaan savua kohti ja tiesin, että kohta tarvitaan lisäkäsiä ulkona. Liekit löivät jo päätehakkuukypsän kuusikon yli, eikä miestä näkynyt missään. Löin vaahtosammuttimen putkimiehen käteen, käskin suojata taloa ja lähdin ryntäämään kohti kuusikon rajaa.

En todellakaan ole mikään urheilijavartaloinen tai muutenkaan motorisesti lahjakas, mutta silti jollain kumman tavalla pääsin yli metrisistä aidoista käsittämättömän nopeasti yli. Huusin koko matkan miehen nimeä, kunnes salama löi uudelleen. Se, ettei salama lyö kahdesti samaan paikkaan, on muuten paskapuhetta.

Tulin kuusikon rajalle, mutten kuullut kuin oman huutoni ja palavan maan ritinän. Liekit löivät kahta kauheammin, mutta savun keskeltä huomasin, että mieheni juoksee talomme suuntaan ja huutaa minulle. Samassa pamahti ja sukelsin mahalleni mättääseen. Salama oli lyönyt viereeni, metsäautotielle. Kömmin märkänä ja kuraisena ylös ja lähdin juoksemaan pellon toista laitaa taloa kohti. Mies huusi pellon toiselta puolelta soittavansa hätänumeroon, sillä muuntaja oli räjähtänyt.

Hetken kuluttua näin hänen juoksevan takaisin palopaikalle. Pelastuslaitokselta oli soitettu, että isompi muuntaja palaa meidän lähellä ja palokunta on sitä sammuttamassa, koettakaa selvitä. Meidän palon sammutti mies, pieksemällä katkomillaan kuusenoksilla palavaa maata ja muuntajaa. Palokunta tuli kahden tunnin kuluttua toteamaan tilanteen. Putkimies kaipasi hieman kahvia vahvempaa operaation jälkeen ja toivoi, ettei häntä enää jatkossa jätettäisi sammuttimen ja kahden vauhkon koiran kanssa taloa vahtimaan, kun isäntäpari ryntäilee pitkin palavaa metsää villisti huutaen. Sovittiin, että oli viimeinen kerta.

Toivon myös, että oli viimeinen kerta, kun joudun kokemaan, miltä tuntuu menettää puoliso. Tai ainakin toiseksi viimeinen. Hän sen sijaan on joutunut sen jälkeen kokemaan saman tunteen jo kahdesti. Joten eiköhän se jo riitä.