Tuleehan sitä lunta. On sitä jo odotettukin. Isosisko käy aamuisin herättyään tarkastamassa tilanteen, josko vihdoin olisi lunta lumipalloihin, lumikakkuihin ja lumiukkoihin. Ja kun se on puuttunut, on talouspaperi toiminut sopivana korvikkeena. Tuemme muuten kotimaista metsätaloutta. Ihan tiedoksi.
Pihinä ihmisenä lämmitän taloa yleensä leivinuunilla. Peruslämpö tulee oikein mukavasti pellosta, mutta mukavuuslämpöä tuotetaan tulisijoilla, kun polttoainetta kasvaa ihan riesaksi asti pihassa. Mutta kyllä sitä ihminen on orpo ja avuton, kun sähkökatko iskee ja peruslämpö putoaa pois päältä.
Isosiskon ensimmäisenä talvena kärsittiin useasta pitkästä sähkökatkosta. Pisin taisi olla lähemmäs kolme vuorokautta, mikä oli vallan ratkiriemukasta pienen lapsen kanssa. Päädyimme silloin hankkimaan myös aggregaatin, ihan vaan mielenterveyden ylläpitämiseksi.
Aikana ennen aggregaattia pääsin kerran testaamaan omaa maalaiskestävyyttäni, kun sähkökatko iski kauniina joulukuun päivänä. Pakkasta oli kahdenkymmenen asteen tienoilla ja talo alkoi kylmetä yllättävän nopeasti. Kodista oli remontoituna keittiö ja tupa, muu talo oli edelleen rakennustyömaana, eli vain osa eristeistä oli saatu ennen pakkasia seiniin.
Onneksi tuvassa on valtava leivinuuni, mutta puita piti hakea piharakennuksesta, sadan metrin päästä. Lunta oli pyryttänyt niin paljon, että jämsäläiset huopikkaatkin hörppäsivät sitä hieman jokaisella askeleella. Mutta ei siinä ollut vaihtoehtoja. Talo piti saada lämpimäksi, ettei vauva palele.
Silloinen vauva-arki oli muutenkin haastavaa. Ei ainoastaan siksi, että Isosisko oli esikoinen, vaan hänen terveydentilansa vuoksi häntä piti vahtia herkeämättä. Pakkasin vauvan vaunuihin niin pystyasentoon, kuin vain ikinä onnistuin hengitysvaikeuksia ehkäistäkseni, puin miehen pilkkihaalarin ylleni ja lähdin tarpomaan hankeen. Normaalisti puut tuotiin kottikärryllä talolle, mutta tällä kertaa minun piti puskea vaunuja edessäni, joten päätin kehitellä jonkin talviversion puun kuljetukseen.
Kun hangessa rämpiessäni, vaunuja toisella kädellä työntäessäni ja lumikolallista puita vetäessäni tajusin, että tässä elän unelmaani, itkin. Ja ihan oikeasti onnesta.
Kaikesta kamaluudesta huolimatta se hetki jäi mieleeni, kun kuorman kanssa vollotin uuden koiratarhan ja romahtaneen maakellarin välissä auraamattomalla pihatiellä. Miten kummallisena hetkenä todellisuus voikaan iskeä? Miten niitä kummallisia hetkiä voikaan arvostaa? Elämästä pitäisi osata nauttia, myös niinä vaikeampina aikoina, koska juuri silloin elämällä on tapana näyttää, millä oikeasti on merkitystä. Unelmat, toteutuneet ja toteutumattomat, tekevät arjesta elämyksen ja elämyksistä se elämäkin taitaa koostua.
Koiratarha on muuten edelleen pystyssä ja maakellarikin sai uuden tervatun lautavuorauksen ja kauniin, kukkivan katon. Katselen niitä päivittäin ja elän edelleen unelmaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti