Jotta elämä olisi oikein helppoa, toipumis- ja syyskaaoksen lisäksi perheeseen iski vihainen flunssa. Ainoa toimintakykyinen aikuinen kaatui sänkyyn ja taloutta pyörittivät yksikätinen äiti ja äidin äiti. Eikä isän sairastuminen tietenkään riittänyt, vaan isosisko, omien hankaluuksiensa altistamana, sairastui korvatulehdukseen.
Sairaalan päivystyksessä oli muilla potilailla ihmeteltävää, kun äiti käsi kantositeessä raahasi kuumeista ja kirkuvaa lasta pitkin sairaalan käytäviä. Reissun jälkeen oli jälleen kerran todettava, että onneksi tämä tila ei ole pysyvä ja perheessäkin on normaalisti kaksi aikuista.
Mutta mitäs jos ei olisikaan. Muistan ensimmäisen ajatukseni, kun virkosin romuttuneessa autossa. Tässäkö tämä nyt oli, mietin. Se pelon tunne, että tähän tämä loppuu, oli pysäyttävä. En tuntenut kipua vielä silloin, se tuli vasta myöhemmin. Oli kylmää, aurinko nousi, maailma oli jotenkin pysähtynyt. Auton radio oli päällä, mutta en muista, mikä kappale silloin soi. Musiikkia kuitenkin Radio Rockilta. Vaikka musiikki soi, oli jotenkin uskomattoman hiljaista.
Tänään, käydessäni taas sairaalassa, se kuolemanläheinen tunne palautui ensimmäistä kertaa kolarin jälkeen. Istuin sairaalan aulassa odottamassa kyytiä kotiin, kun ohitseni juoksutettiin miestä teho-osaston sängyssä. Kolme hoitajaa, monta monitoria ja metritolkulla letkuja.
Samassa jamassa olin itsekin. Olin, mutten ole enää. Oli lähellä, ettei elämä päättynyt pikkutielle autonromuun ja oli lähellä, ettei perheestä tullut yhden vanhemman työmaa. Ja taas voin olla aidosti onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti